keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Veriaurinko


Viime sunnuntaina navakka ja kuuma etelänpuoleinen tuuli puhalsi kuin jättikokoinen hiustenkuivaaja. Kulkiessaan pitkin Portugalia se yllytti pieniä palonalkuja roihuaviksi palomeriksi. Paikoin tuho on käsittämätön. Yli 40 kuollutta. Tuhoutuneita koteja, tehtaita, tuotantoeläintiloja, kokonaisia kyliä, metsiä. Tuhansia palomiehiä teki parhaansa hillitäkseen paloja, mutta heitä ei riittänyt joka paikkaan. Paloja oli samanaikaisesti satoja eri puolilla keskistä ja pohjoista Portugalia.

Kuvasin illansuussa kekäleenä hehkuvaa, veriappelsiinin väristä aurinkoa. Silloin en ollut vielä uutisista kuullut metsäpalojen laajuudesta ja uhrien määrästä eikä meillä päin tuntunut edes savun hajua. Ilmassa oli painostavaa ukkosta, ja odotimme pilvien repeävän ja valuttavan maahan kauan kaivattua vettä. Pilvet myllersivät taivaalla kuin hornankattilassa. Myöhemmin sain tietää, että seassa leijui sekä savua että ilmeisesti myös pölyä Saharasta. Ne kantautuivat Suomeen asti. Sama veriaurinko nähtiin sielläkin tiistaiaamuna.

Kauan kaivatut sateet saapuivat, mutta monen kannalta pari päivää liian myöhään.


Luonto toipuu palon jälkeen suhteellisen nopeasti. Maa alkaa vihertää muutamassa viikossa, mutta puiden kasvuun menee vuosia. Monet heristelevät syyttävää sormea eukalyptusmetsiköiden suuntaan, sillä ne kuivattavat maaperää. Uusia viljelmiä ei saakaan enää perustaa. Ihan yhtä lailla roihuaa kuitenkin alkuperäinen pinjamänty, kuivasta heinikosta puhumattakaan. Aluskasvillisuutta pitäisi raivata, mutta ei kaikilla metsänomistajilla ole siihen resursseja. Raivaamaton on meidänkin pieni metsäpalstamme vähän matkan päässä maatilalta. Se kasvaa eukalyptusta ja niiden lomassa hirvittävää piikkipensasta. En tiedä millä sitä pystyisi raivaamaan. Siitä ei pysty  katkomaan edes oksaa. Hedelmätarhalla olen nähnyt senkin, että kun jonkin paikan siistii rikkaruohoista, ei mene montaa päivää kun se rehottaa taas sakeassa kasvustossa. Kaikki kasvaa mikä vähän saa alleen multaa ja päälleen pienen kasteen sekä aurinkoa. Myrkytys olisi ainoa tapa hillitä ei-toivottuja kasveja. Se, tai kitkeä aamusta iltaan.

Ei tee mieli hyväksyä sitä, että metsäpalot kuuluvat portugalilaiseen kesään. Ei saisi olla niin, mutta pohjimmiltaan se on luonnonkatastrofi – ikävän usein ihmisen edesauttama – siinä missä tulvat, hurrikaanit ja maanjäristyksetkin. Kun sadetta ei saada moneen kuukauteen, on metsä tai maasto kuin jättimäinen tuluskukkaro. Lasinsiru, salamanisku, sammuttamaton tupakantumppi tai roskienpoltto kielloista huolimatta riittää laittamaan palonalun kytemään. Tuuli viskelee kipinöitä eikä katso minne. Niin, ja lisänä mellastavat vielä pyromaanit.


Näissä ja vähän muissakin mietteissä suuntaan huomenna Lissaboniin. Järjestämme perjantaina Bookshop Bivarissa pienen portviinillä maustetun dekkari-illan, joka on suunnattu alueella asuville ja siellä käyville suomalaisille. Kivaa nähdä vanhoja tuttuja ja toivottavasti myös uusia kasvoja. Ensi viikolla kerron miten ilta sujui. Ja sitten aloitan uuden kirjoitusprojektin, saatuani helmikuussa ilmestyvän kirjan pois käsistäni ja kustantajalle.  Päässä muhii nimittäin aihe, joka odottaa malttamattomana päivänvaloon pääsyä. 

perjantai 13. lokakuuta 2017

Kaikki kohdallaan


Kävimme maanantaina Vila Realissa. Se on sisämaassa, vuorten syleilyssä sijaitseva kaupunki, jonne vievä moottoritie kulkee vuorten rinteillä ja niiden läpi. Pisin tunneli on viisi kilometriä pitkä ja viivasuora. Maisemat reitin varrella olisivat varmasti olleet huikeat, jos jotain olisi nähnyt. Viime päivien lämpöaalto toi mukanaan jälleen kerran metsäpalot, ja ilma oli sakeana savusta.
Kotiin ajellessamme auton lämpömittari näytti parhaimmillaan 32 astetta. Sisällä autossa oli hiukan kuumempi. Pieni sauna. En suotta kysellyt miksei ilmastointi ollut päällä, sillä moottorin lämpötilan kanssa oli häikkää. Jäähdyttäjä oli vastikään vaihdettu Saabiin, mutta moottorin lämpömittari irtisanoi yhteistyösopimuksen. Kuumeneeko se vai eikö kuumene, mutisimme molemmat itseksemme matkan aikana.

Siinä hien puskiessa kaikista huokosista pohdin jälleen kerran, miten ihmisen keho on hyvin suunniteltu. Olen äimistellyt samaa aiemminkin, kirjoittaessani pakinoita jo edesmenneen voimayhtiön henkilöstölehteen. Yhä jaksaa hämmästyttää miten ihmiskehoa suunnitellut insinööri tai muu asiantuntija on osannut ottaa huomioon melkein kaiken. 

Otetaan esimerkiksi vaikka hikoilu. Ihmiskehon jäähdytysjärjestelmä alkaa pukata hikeä huokosista automaattisesti kun se havaitsee lämpötilan nousevan liian korkealle. Mahdollinen ilmavirta tehostaa jäähdyttävää vaikutusta. Ainoa, mistä ihmisen tarvitsee itse huolehtia on nestetankkaus, jolla korvataan kehosta poistuvaa nestettä. Kätevää. Paljon hankalampaa olisi jos meidän tarvitsisi läähättää kuten koirien. Kieli roikkuisi napaan asti. Kuvittele. Ei kovin esteettistä, eihän? 

Ihmisen päässäkin on kaikki elimet oikeilla paikoillaan. Aloitetaan nenästä, tuosta tutusta ulokkeesta, jota käytetään lähinnä hengittämiseen ja haistelemiseen, eskimot myös tervehtimiseen. Se on keskellä päätä. Sieraimet suuntautuvat alaspäin. Jos ne olisivat ylöspäin, pääsisi vesi sateella sisään. Ei kivaa. Myös niistämistä on hoksattu ajatella ihmistä suunniteltaessa. Kuvittelepa tilannetta, jossa nenä olisi ylösalaisin, ja niistät. Räkä roiskuisi silmille. Ei kivaa sekään.

Siihen, miksi ihmisellä silmät sijaitsevat pään etupuolella eivätkä esimerkiksi sivuilla, kuten vaikkapa kaloilla ja liskoilla, on varmasti jokin pätevä syy. Kätevämpää olisi, jos silmiä olisi joka puolella, mutta toimeen pitää tulla näillä kahdella mitä ollaan saatu. Korvien sijainti pään molemmin puolin on toki kuulemisen kannalta oleellinen, mutta korvilla on toinenkin tärkeä funktio. Niiden pitää kannatella silmälaseja. Ja niihin voi pistää kaikenlaisia killuttimia. 

Entä sitten suu, miten se pannaan? Sijainti nenän alapuolella ei flunssakaudella ole paras mahdollinen, mutta ei se otsassakaan voi olla. Lusikalta tipahtelevat sopanroiskeet olisivat silmissä. Ei kivaa. Suu on ehdottomasti yksi kehon tärkeimmistä elimistä. Sitä käytetään hengitettäessä, sillä syödään, maistetaan, puhutaan, huudetaan, lauletaan, suudellaan. Silti niin monelle sen käyttö on vaikeaa. Joko sitä ei saa auki silloin kuin pitäisi (ns. tuppisuu), tai sitä ei ymmärrä pitää kiinni silloin kun pitäisi (ns. suupaltti). Se päästelee karkuun sammakoita, mutta ei osaa lausua pieniä tärkeitä lauseita, kuten vaikka ”olet minulle rakas”. Suun käytön hallintaan menee ihmisikä eikä riitäkään. 

Jos siirrymme tarkastelussamme hieman alemmas, pääsemme käsiin. Niitä on yleensä kaksi ja ne sijaitsevat kehon molemmin puolin eivätkä esimerkiksi edessä ja takana. Näin näemme mitä käsillämme teemme ja pystymme myös muun muassa leikkaamaan itse kynnet ja lakkaamaan ne. Ken haluaa. Omilla käsillä ylettyy yleensä kehon joka paikkaan, paitsi harteikas Carlos, joka ei yllä rapsuttamaan yläselkäänsä keskeltä. Silloin kun sieltä kutittaa, minä riennän avuksi. Toisen selän rapsutus onkin sekä apinoilla että ihmisillä tärkeä perhesidettä vahvistava toimenpide.

Jatketaan vielä matkaa ja päädymme jalkoihin, sekä päästä että sydämestä katsottuna kehon äärimmäisiin osiin. Niiden tärkein tehtävä on kannatella ja liikuttaa meitä, siksi niitä onkin kaksi. Säilyy tasapaino. Mutta miksi säärten pitää olla niin pitkät? Sydän saa huhkia pumpatakseen verta kehon ääriin, ja silti ainakin minulla on aina varpaat jäässä. Toki pidemmillä koivilla matka etenee joutuisammin, jos on kiire. Eli jos pitää juosta karkuun karhua tai leijonaa tai jotain muuta nälkäistä petoa. Tai vihaista koiraa, jos olet postinjakaja.  

Tällaisia pieniä juttuja voi miettiä sen ansiosta, että pääkopassa on aivoiksi kutsuttu kapistus. Tässä tarinassa en kuitenkaan mene pintaa syvemmälle, joten jätetään sisuskalut toiseen pohdintaan. 

Kuvituksena kaikenlaista. 

maanantai 2. lokakuuta 2017

Vaalit


Makeita.

Seurasimme uutisointia Katalonian sunnuntaisista vaaleista epäuskon vallassa. Demokratia on usein abstrakti, tarpeeton käsite silloin kun se on itsestäänselvää. Vasta sitten kun siihen kajotaan, ymmärtää sen merkityksen.

Sunnuntaina käytiin vaaliuurnilla Portugalissakin ja huomattavasti rauhallisemmissa merkeissä. Parin viime viikon aikana käyty kunnalisvaalikampanja ei tosin ollut mitään hiljaista vaalimainosten jakelua kadunkulmissa. Ei ainakaan pikkukylällä, missä pääsystä kylän johtoon (Presidente de junta de freguesia) kamppaili kaksi veljestä, sattumoisin naapurin leskirouvan poikia. Kovaäänisillä varustetut autot partioivat kylän kaduilla pitkin päivää ja kailottivat asukkaille ilosanomaa uudesta muutoksesta ja uudesta elinvoimasta. ”Vai vai vai, o António vai ganhar!” vakuutti kylän ainoa laulajatähtönen rempseällä musiikilla Antónion voittavan. Ehdin saada sanoista selvää, sillä auto pysähtyi usein talomme kohdalla. Kyseinen vaaliehdokas kun asuu meitä vastapäätä.

Veljesten vaalimainokset autiotalon edessä. 
Naapurin leskirouvalle tilanne oli luonnollisesti hieman kiperä. Monet kyselivät häneltä kumpaa pojista hän aikoo äänestää. Kaikki jäivät ilman vastausta. Kun sitoutumattoman Antónion kannattajajoukko ajeli autokolonnalla katua pitkin, roikkui leskirouva ikkunassa heiluttelemassa sinistä lippua. Kun sosialistiveljen vastaava saattue teki ohimarssin puoli tuntia myöhemmin torvet töötäten, oli rouva vaihtanut pinkkiin lippuun. Yhden auton katolla heilui mikrofonin kanssa hemmo, joka vain ihmeen kaupalla pysyi siellä katolla eikä tippunut alas. Tööttäilyä, hurrausta, karnevaalimaista menoa! 

Olimme yhtenä iltana syömässä illallista, kun olohuoneen ikkunaan koputettiin rivakasti. Säikähdimme Carlosin kanssa, molemmille singahti heti mieleen parin aamun takainen herätys, kun joku tuli kertomaan että pari lehmäämme oli lähtenyt laitumelta omin luvin aamukävelylle. Aterimet tipahtivat lautaselle kun Carlos säntäsi ikkunaan. Joku tuuppasi hänelle kouraan vaalimainoksen ja lippiksen.

Huh mikä helpotus.

Viininkorjuun jälkeen. 
Toissalauantaina naapurimme António järjesti kylälle mahtavat juhlat; tarjolla oli grillattua possua ja caldo verde -keittoa, olut ja viini virtasi. Juhlimista tahdisti samainen vaalihitin tehnyt laulajatähtönen kahden tanssitytön kera. Väki söi, joi ja tanssi. Seurasimme tapahtumia, ja huomasin ajatusteni jotenkin urautuneen. Oli karkaileva pikkupoika, yksinään tanssiva nainen joka hädin tuskin pysyi pystyssä, mutta viinimukista ei läikkynyt pisaraakaan, sinne tänne säntäilevä vaaliehdokas ja keittiössä hääräävä vaimo, kepin kanssa kulkeva vanhempi herrasmies, vaaliehdokkaan äiti ja se laulajatähtönen kahden tanssityttönsä kera, lämmin syyskuinen yö ja tähtikirkas taivas.

Aivan oiva lähtöasetelma dekkarille. Pitäisi vaan päättää kuka hoitelee kenet päiviltä ja miksi. Huh. Pitäisiköhän välillä kirjoittaa vaikka jokin rakkaustarina? 

Olisin saanut itsekin äänestää näissä vaaleissa, jos olisin ymmärtänyt rekisteröityä kunnantalolla ajoissa. Se jäi tekemättä, joten neljän vuoden kuluttua uusi yritys.

Sitä en sitten tiedä, miksi joka kylälläkin pitää olla omat hallintoelimensä ja "presidenttinsä". 

Niin, voittiko António? Ei. Hän hävisi veljelleen 11 äänellä. Neljän vuoden kuluttua uusi yritys siis hänelläkin. 

Kylän laitamilla.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Jokaiselle jotakin


Vietimme keskiviikkona tuplajuhlaa. Täytin vuosia ja allekirjoitin Myllylahden kanssa kustannussopimuksen uudesta dekkarista. Se ilmestyy alkuvuodesta 2018. Tammikuun lopulla aloitettu käsikirjoitus on viime silausta vaille valmis. Kansikin on jo suunniteltu. On huimaa saada uusi kirja ulos niin pian ensimmäisen jälkeen. Töitä sen eteen on toki saanut tehdä, mutta enhän minä niitä pelkää.

Kävin aiemmin päivällä Vilassa maksamassa sotumaksun ja kävelemässä hiukan rannalla, sillä välin Carlos oli käynyt hakemassa herkkuja; alkuruuaksi kokonaisia katkarapuja, maksapatéta, savulohta, pääruuaksi kunnon pihvilihaa. Jälkkäriksi tekaisin suklaatäytekakun. Harvoin meillä herkutellaan tällä tavalla. Tai no, herkutellaanhan meillä joka päivä, mutta paljon huokeammilla ja arkisemmilla ruuilla. Eilen syötiin grillattua tuoremakkaraa, perunamuusia ja salaattia, jälkiruuaksi suklaakakkua. Ei hyvän ruuan tarvitse maksaa paljoa. Tarjouksessa oli makkarat. 

Keskiviikkona oli myös Ilta-Sanomissa haastatteluni, joka oli jatkoa pari vuotta sitten tehdylle downshifting-teemaiselle jutulle. En tiedä täyttääkö Irtiottoni varsinaisen leppoistamisen kriteerejä, välillä päivistä on leppoisuus kaukana, se rantakävelykin oli vasta toinen tänä vuonna. Edellinen oli lauantaina kun kävimme ottamassa kuvia juttua varten ja vähän muutenkin.

Carlosin alkaessa valmistelemaan illallista lukaisin pikaisesti jutun saamia kommentteja. Tiedän, ei pitäisi, sillä kuten arvasinkin, siellä oli kaikenlaista omituista väittämää. Paljon oli toki myös kannustavia kommentteja, mutta kumma miten ne ilkeät lauseet tarttuivat tehokkaammin mieleen. Meinasi mennä ilta pilalle. Mutta ei mennyt. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Vilaisin loput kommentit torstaina ja sain tietää seuraavaa: olen löytänyt itselleni rikkaan avomiehen, joka joutuu tekemään töitä tuplasti enemmän elättääkseen minut jotta voin näperrellä pikku juttuja. Kuulostaa ihan kivalta. Jos se olisi totta. Ei vaan ole.

Ulkomaille muuttaneihin tunnuttiin suhtautuvan karsaasti – paitsi ne, jotka olivat jo muuttaneet tai sellaisesta vielä haaveilivat. Ihan kuin olisi kansalaisvelvollisuus asua syntysijoillaan koko elämänsä. Saahan niin toki tehdä jos haluaa. Ulkomaillekin saa muuttaa jos mieli tekee. Suomi on vapaa maa, ei 338 424 neliökilometrin kokoinen vankila. Ja siellä on myös mielipiteenvapaus, kuten on uskoakseni Portugalissakin. Minun mielestäni sellaiset ihmiset, jotka harrastavat netissä vihakirjoituksia, esittävät perättömiä väitteitä tai lietsovat rasismia anonyymiyden suojista, voisivat ottaa kätöseensä jonkin hyvän kirjan ja avartaa maailmankatsomustaan lukemalla. 

Juttuun pääset tästä linkistä

Jotain olen oppinut Irtioton myötä. Olen oppinut päästämään irti siitä noidankehästä, johon negatiivinen ajattelu helposti syöksee ihmisen. En enää vatvo ja märehdi ikäviä asioita, kuten joskus ennen tein ihan luvattoman paljon. Pienet vastoinkäymiset kasvoivat kohtuuttoman kokoisiksi, elämää rajoittaviksi järkäleiksi. Negatiivisuudessa on jotain koukuttavaa. Aivan varmasti se synnyttää aivoissa samaa tai vastaavanlaista mielihyvähormonia kuin positiivisetkin tuntemukset ja kokemukset. Negatiivisuus on mahtavaa polttoainetta katkeruudelle ja siitä saa huippuhyvät kicksit, mutta pidemmän päälle se myrkyttää mielen ja ympäristön. Katkeruus valtaa elämässä leijonanosan.


Yhä joskus ajatukset ovat lipsahtaa samoille urille, mutta kiskon ne sieltä pois vaikka väkisin. Edes minun elämässä ei kaikki suju toiveiden mukaan enkä leijaile jatkuvassa ihanassa hurmostilassa. Välillä ottaa päähän, joskus isot, joskus pienet asiat. Olen opetellut olemaan välittämättä niistä, vaipumatta pahan mielen upottavaan suohon. Joiltakin se onnistuu luonnostaan, toisten on opeteltava. Ajatukset voi suunnata hyviin asioihin elämässä ja siten muodostaa myönteisen kehän: positiivinen ajattelu synnyttää positiivisia tuntemuksia ja positiiviset tuntemukset positiivisia tekoja ja positiiviset teot positiivisia ajatuksia ja niin edelleen. Ei, tämä ei ole minun itseni keksimä ajatusmalli. Se esitettiin jollain sihteerikurssilla vuosikymmeniä sitten. Minusta sitä voisi opettaa ihan koulussakin.

Ja jos ei positiivinen ajattelu auta, niin sitten voi syödä jotain hyvää ruokaa.

Päivät lyhenevät kovaa vauhtia Portugalissakin. Syyskuu on täällä pohjoisessa kulunut viileän tuulen saattelemana. Sadetta on saatu olemattoman vähän, silti aamuisin on usein ollut usvaista ja kosteaa. Henkinen valmistautuminen talveen alkaa. Tänään loppuu kesä ja alkaa syksy, kalenterin mukaan. Syksy ei ole yhtään pahaa aikaa, ei Suomessa, eikä Portugalissa. Otetaan mallia rannalla olevista ihmisistä: pysähdytään hetkeksi ja nautitaan siitä hyvästä mitä elämä meille antaa. Kyllä sillä on takataskussaan jokaiselle jotakin. 


torstai 14. syyskuuta 2017

Höpötän, siis olen.

Varsinaiset hainhampaat rouskuttavat maissia. 

Yksi vuoden kohokohdista tuli ajankohtaiseksi tällä viikolla, ja olin sitä jo odottanutkin valmiina lähtökuopissa. Lähipeltojen maissia alettiin nimittäin niittää tiistaina ja työ saatiin päätökseen keskiviikkona. Hirviömäinen puimuri puski kortta poikki ja palasiksi vierellään traktorikavalkadi, joka keräsi silpun talteen lypsykarjan ruuaksi.

Mitä hehkuttamista siinä minulla sitten on? No, puimurin hampaista putoaa aina maissitähkiä maahan. Ne ovat iloisten ja vapaiden kanojen herkkua. Minulle taas on herkkua kaikenlainen luonnon antimien keräily ja sadonkorjuu. Varsinkin kun ei ole itse tarvinnut tehdä muuta asian eteen kuin seurata kesän mittaan sadon kasvamista.

Osa menee ohi. 

Sadonkorjuuväen lähtiessä lounastauolle ryntäsin ison kauppakassin kanssa pellolle. En ollut edes ensimmäinen siellä. Kuljin pitkin pellonlaitaa ja kassi tuli aika pian täyteen. Piti lähteä tyhjentämään se. Se repesi. Caramba ja pari muuta painavaa sanaa. Kiskaisin kassin syliini ja lähdin hoippumaan rinnettä alas pellonlaidalle. Lasti oli kuitenkin liian painava, voimat ehtyivät.

Maissi maistuu myös koirille. 

Ihmettelen vaan, miten viime kesänä jaksoin kerätä päivän aikana maissit ja kuskata ne säkeissä kotiin asti – ylämäkeen. Iän myötä on kai alkanut alamäki fyysisen kunnon suhteen. Ehkä hiljattain havaittu pieni häikkä sydämessä vaikuttaa asiaan. 

Puimurin saatua pelloista ensimmäisen putsatuksi palasin apajille. En ollut ainoa. Yksi naapurin leskirouvan seitsemästä pojasta kierteli pellolla poikansa kanssa. Vaihdoimme maissikuulumiset: vähän on tähkiä tänä vuonna, kaksi vuotta sitten on valtavan paljon (silloinhan vein niitä säkkikaupalla naapurin leskirouvallekin), onneksi meillä on vain kolme kanaa (epäselväksi jäi kuinka monta heillä), kyllä tämä kunnolle tekee hyvää jne. Ihan sellaista perustavallista höpöttelyä. Mies poikineen suuntasi pellon ylälaitaan, minä pysyttelin lähellä omia laitumia.

Tähkiä oli tosiaan vähän, keräsin sen mitä löysin ja jätin pellonlaitaan haettavaksi traktorilla. Menin kotiin lepäämään ja taisin torkahtaa. 

Eilen aamulla yritin nousta aikaisin mutta en pystynyt. Siinä vaiheessa kun vihdoin pääsin pellolle eli ennen yhdeksää, oli naapurustossa asuva nuorukainen käynyt jo paikat läpi ja hän oli poistumassa paikalta kärryjen kanssa. Pellolle jäi vielä vanhempi nainen, joka keräili tähkiä esiliinan liepeeseen. Mies oli lähtenyt viemään säkkiä kaukana olevalle autolle. Nainen kiljaisi hänen peräänsä korkealta ja kovaa "OOOOIIIII!!!!" niin että pieni laakso kaikui ja raikui. Miestä ei silti näkynyt, ei kuulunut. Ryhdyimme totta kai juttusille kun pellolla tuli vastaan tuntematon ihminen. Vaihdoimme kuulumiset: heikosti on tähkiä tänä vuonna, kaksi vuotta sitten oli niiiiin valtavasti, tämä on erinomaista kuntoilua, kerroimme tärkeää informaatiota itse kunkin kanojen lukumäärästä, ”te olette ulkomaalainen”, nainen totesi, jatkoimme jutustelua ja päämäärättömältä vaikuttavaa harhailua ruo´ontynkärivistöjen välissä yrittäen olla hyökkäämättä saman tähkän perään.

Kurkistelija maissipellossa. Kuva sunnuntailta. 
Siirryin seuraavalle pellolle. Pian vastaan tuli minua hiukan vanhempi pariskunta, miehellä muhkeat mursuviikset ja rouvalla päässä huivi. Oli jälleen syytä vaihtaa kuulumiset, arvaatte varmaan jo miten se meni: kovin on vähän tähkiä tänä vuonna, kaksi vuotta sitten oli paljon enemmän, meillä on onneksi vain kolme (pariskunnalla neljä) kanaa, tämä käy kyllä hyvästä liikunnasta ja mikäs tässä on tällaisella ilmalla käyskennellä pellolla. Aurinko paistoi heleältä taivaalta.

Jälkeenpäin muistin, että juttelin samaisen pariskunnan kanssa viime vuonna samoissa puitteissa. Ja ensi vuonna varmaan palataan taas asiaan.

Kun elää tällaisessa höpöttelykulttuurissa, jatkaa samaa rataa Suomessakin käydessä. Olen menettänyt melkein kaikki estot ryhtyä juttusille vieraiden kanssa ja joskus joudun hampaat irvessä pidättelemään itseäni sillä tiedän hyvin, että omituisia höpöttelijöitä katsotaan toisinaan hiukan karsaasti. Portugalissa on kuitenkin melkein parasta, että voi kanssaelää, conviver, vieraidenkin ihmisten kanssa edes sen hetken verran, eikä kukaan pidä ulkomaalaista höpöttäjää mitenkään omituisena.

Kanatkin saivat talveksi ruokaa. 

Catch of the day, päivän saalis. 

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Vastapaino

”Juoksu on vastapainoa työlle”, kirjoitti maratoneja juokseva serkkuni hiljattain viestissään. Se jäi kolkuttamaan päähän. Vastapaino. Keinulaudalla paino tarvitsee vastapainoa ja päinvastoin, ilman painoa vastapainosta tulisi paino ja keinulauta keikahtaisi toiseen laitaan. Hmmm.

Ihmisellä, jonka perustarpeet on tyydytetty, on taipumus hakea elämäänsä tasapainoa, sitä, että keinulaudan molemmissa päissä on saman verran painoa. Jos ei ymmärrä tehdä niin, sairastuu aika varmasti ennen pitkää. Paino vetää pinnan alle, vastapaino nostaa pinnalle. Vastaavasti: kun käyttää energiaa johonkin, täytyy sen seurauksena ladata akkuja. Muuten loppuu virta. Yksinkertaista. 

Monella työssä käyvällä tasapaino on hukassa, painoa on enemmän kuin vastapainoa. Arkinen tekeminen vie helposti enemmän energiaa kuin mitä ehtii vapaa-ajalla ladata akkuhinsa. Onko silloin liian kuormittavassa työssä? Todennäköisesti on, mutta se on mitä yhteiskunta ja yrityselämä kaikkine tulosvaatimuksineen niskaan nakkaa. Jos yksi ihminen ei veny asetettuihin vaatimuksiin, löytyy jonosta seuraava joka on enemmän kuin halukas yrittämään. Missä on inhimillisyys? Ei  missään. Korkeintaan paikassa nimeltä Utopia.

Ei tietenkään kaikissa työpaikoissa revitä työntekijän selkänahasta sitkeitä riekaleita. Olin jopa kerran sellaisessa työpaikassa, missä normipäivänä oli leppoisa tahti ja kahvitauko kaksi kertaa päivässä. Olin silloin alle kolmekymppinen ja riittävän naiivi luullakseni osastosihteerin paikkaa eläkeviraksi.

Sitä kesti viisi vuotta. Kyseistä yhtiötä ei ole ollut olemassa enää pitkään aikaan. Se pilkottiin ja myytiin palasina, työntekijät viskottiin palasten mukana sinne, tänne. Olin viimeisten lähtijöiden joukossa toimitusjohtajan kanssa. Pakkasin yhtiön 75-vuotisen historian laatikoihin ja lähetin Elinkeinoelämän arkistoon. Sinne ne lienevät hautautuneet pölykerrosten alle. Ei ketään enää kiinnosta vanhakantainen voimayhtiö. 

Prosessia kutsuttiin varmaan kehitykseksi. Sähkömarkkinoiden vapautumiseksi. Omistajat pistivät firman lihoiksi.

Sen jälkeen on keksitty ulkoistukset. En pysty kirjoittamaan niistä ilman niskavillojen pörhentelyä, joten jätetään se toiseen kertaan. 

Mutta se vastapaino. Ja tasapaino. Nyt näen, että lähdin viimeisimmästä työpaikastani koska ne molemmat puuttuivat. Painoa oli liikaa, se veti minua pinnan alle, ja sitä oli jatkunut liian pitkään. Pyrin hankkimaan vastapainoa käsitöillä, matkoilla, sienestyksellä ja muulla mukavalla, mutta se ei riittänyt. En jaksanut. Tai en enää vain halunnut. Lopetin ennen kuin se elämä olisi lopettanut minut. Tiedän, olen pahuksen onnekas kun oli mahdollisuus ja rohkeutta tehdä muita ratkaisuja. Ei kaikilla ole. 

Miten on nyt, kun painoa ei pitäisi olla? Irtiotonhan luulisi olevan hillitöntä irrottelua ja silkkaa vastapainoa. Onko elämän herkkä keinulauta keikahtanut vastakkaiseen suuntaan ja vastapainosta tullut paino?

Tavallaan. Niin sanotusti tuottavassa iässä oleva kokee helposti, että on pakko tuottaa jotain, vaikkei taloudellisia paineita siihen välttämättä olisikaan. Tosin nykymaailmassa mihinkään ei voi luottaa, ei laskea senkään varaan että pankissa olevat varat olisivat turvassa ja tallessa ja että ne ylipäätänsä riittävät niin pitkälle kuin toivoisi. Pitää siis tehdä jotain, tuottaa jotain. Jos sana "tuottaa" kolahtaa businessmaailman taakse jättäneen arvoja vastaan, niin kutsutaan sitä sitten vaikka itsensä toteuttamiseksi tulonmuodostuksen toivossa. Pitää luoda jotain. Luova tekeminenhän on mitä parasta vastapainoa ei-luovalle työlle. Sitten kun luovasta tekemisestä tekee itselleen työtä, tarvitseekin jo sen vastapainoksi toisenlaista tekemistä. Konkreettista käsillä työskentelemistä. Vaikka lannan lapioimista. Heinän niittoa käsin sirpillä. Rikkaruohojen raivausta. Sellaista, mikä jollekulle on työtä, on toiselle ah niin hyvää tekevää vastapainoa. 

Olen palannut takaisin siihen mistä lähdin: tuntikausia koneen naputtelua ja sen jälkeen vastapainoksi muuta tekemistä. Ero entiseen on siinä, että nyt kaikki on kutakuinkin tasapainossa ja omassa hallinnassa. Ei komenna kukaan. Kaikkein vähiten herätyskello. 

Ihmisellä, jonka perustarpeet on tyydytetty, on luontainen tarve hakea elämäänsä tasapainoa, painolle vastapainoa ja vastapainolle painoa. Elämän kiikkerä keinulauta vaappuu ja vavahtelee, hakee asentoaan, asettuu sijoilleen. 

Vastapainon hakeminen työelämälle ei ole kaikille itsestään selvää. Työ antaa niin paljon, on niin haastavaa, kehittävää, mielenkiintoista, hauskaa. Silti se kuluttaa energiaa, pikkuhiljaa, salakavalasti. Jollei ymmärrä hakea vastapainoa ja ladata akkuja, on ennen pitkää uuvuksissa. Ihminen ei ole kone. Meillä ei ole koneistoa, rattaita, joihin voisi ruikkia voiteluöljyä kitkan ja kitinän lopettamiseksi. Siihen tarvitaan vastapainoa.

Toitotan aina niitä pieniä onnen hetkiä. Pieniä onnistumisia. Mielekästä tai miksei yhtä hyvin täysin pöhköä tekemistä. Lepoa ja rentoutumista. Hyvästä seurasta nauttimista. Urheilua ja liikuntaa. Jotain mikä saa hymyn huulille. Jokaisella on oma tapansa tai niiden yhdistelmä vastapainon hankkimiseksi. Totta kai keikahduksia suuntaan ja toiseen tapahtuu, se on elämän normaalia aaltoliikettä. Ilman niitä elämä olisi tylsää ja tasapaksua. Pelkkä vastapaino tekisi elämästä sietämättömän kevyttä, aiheuttaisi hillittömän endorfiinimyrskyn, niin että sinkoutuisimme maata kiertävälle radalle ja silloin voisi jo hyvällä syyllä sanoa, että jalat eivät ole maassa.

Toisaalta, pitäisikö niiden ollakaan...? Hmmm.


Kuvissa kyllästyneen oloinen kirkonmies ja hymyileviä ihmisiä Tampicon kaupungissa Meksikossa, ujonpuoleisen henkilökuvaajan paratiisissa. Ihmiset suorastaan pyytävät tulla kuvatuiksi. Lisää kuvia ja matkakertomusta neljän vuoden takaa löytyy täältä.



maanantai 28. elokuuta 2017

Superviikonloppu ja Dream Team

Alan hiljalleen laskeutua takaisin maanpinnalle reilu viikko sitten pidettyjen kirjajulkkareiden jälkeen. Suomeentulomatkan koettelemusten jälkeen herra Murphy hellitti otettaan, ja kemut sujuivat mainiosti. Paikalla oli sukua, ystäviä ja muita mukavia ihmisiä, lämmin kiitos kaikille paikan päälle saapuneille! Tilaisuuden aloitti sympaattinen trubaduuri Chrisu Österberg tunnelmallisella kappaleellaan Um chã preto, se faz favor. Pidin pienen puheen, jossa osoittelin sormella ”syyllisiä”, rikosromaanista kun on kyse. Dekkarin kirjoittaminen kun ei ollut alun perin oma ideani, vaan siihen suorastaan yllytettiin ja ”syyllinen” tähän löytyi paikan päältä. 

Kustantaja Myllylahden Niina Within puheen jälkeen tein sen mitä kirjailijat vastaavissa tilaisuuksissa käsittääkseni tekevät: istuuduin pöydän ääreen ja aloin signeerata kirjoja melkein kirjaimellisesti salamavalojen räiskeessä – tosin juhlapaikka, Hietsun Paviljonki, oli niin valoisa, etteivät kännykkäkamerat tarvinneet salamavaloa. Mutta räpsyivät kovasti kuitenkin. Kyllä siinä väkisinkin alkoi tuntea itsensä ihan oikeaksi kirjailijaksi. Siinä kynän sauhutessa seurasin ilolla miten toisilleen tuntemattomat ihmiset ryhtyivät juttusille – portugalilaiseen tapaan, vaikka suomalaisia suurin osa olikin. Laskujeni mukaan paikalla oli kuutta eri kansallisuutta, mutta ei yhtään portugalilaista, ikävä kyllä ei edes Carlosia. Emme voi matkustaa samaan aikaan, jonkun täytyy pitää kotona huolta kaikesta. 

Tarjolla oli pientä suolapalaa portugalilaisittain sekä sangriaa ja sitruunajuoma limonadaa sekä aivan syntisen ihanaa ystäväni Any Gonzalezin tekemää passionhedelmäjuustokakkua. Any on kakkutaituri! Kemujen valmistelut tehtiin omin ja tukijoukkojen voimin. Yksin en olisi pystynyt ja valmiina ostettuun ei olisi kukkaro venynyt. 

Julkkareiden päätyttyä oli kiirus raivata paikka, sillä tilan seuraavaksi varannut porukka alkoi aika pian kannella omia tavaroitaan sisään. Olin ihan pyörällä päästä enkä ehtinyt itse edes miettiä mihin ryhtyä, kun tukijoukot – perhettä, sukulaisia ja ystäviä – olivat jo korjaamassa loppuruokia pöydästä, putsaamassa lattiaa, viemässä roskia ja pakkaamassa tavaroita autoihin. Puolessa tunnissa kaikki oli hoidettu. Varsinainen Dream Team, jättikokoinen kiitos teille!

Voin hyvillä mielin todeta, että silloin kun on hyvä syy juhlia, on syytä juhlia, ja talkoovoimin syntyy ikimuistoisimmat juhlat.

Superviikonloppua pohjusti edellisenä iltana ollut tapaaminen lapsuusajan naapureiden kanssa. Paikalle porvoolaiseen ravintolaan oli saapunut kaksitoista samalla kadulla 70-80 -luvuilla asunutta ”kakaraa”. Alue oli sille ajalle tyypillistä vastarakennettua omakotitaloaluetta, missä asui melkein pelkästään lapsiperheitä. Suurinta osaa "kakaroista" en olisi nyt enää tunnistanut jos olisi kadulla tullut vastaan, mutta esittäydyttyämme uudemman kerran juttu luisti ja nauru kaikui kun muistelimme menneitä ja vaihdoimme kuulumisia. Oli hurjan kiva nähdä vuosikymmenten jälkeen, tuntui kuin vuodet olisivat rapisseet pois hartioilta. Lisää tällaista herkkua!

Taidemaalari Maiju Talvitie esitteli Porvoon kirjastossa esillä olevaa, kantaa ottavaa näyttelyään.
Superviikonlopun jälkeiseen viikkoon mahtui paljon mukavia tapaamisia, muun muassa käynti Porvoon kirjastossa katsomassa Maiju Talvitien Itsenäisyyden vuosikymmenet pastissein -näyttelyä, joka liittyy Suomi100-juhlallisuuksiin. Kannattaa käydä katsomassa ajatuksia herättävä näyttely, se on esillä 2.9. saakka. Porvoo on taiteilijoiden kaupunki!

Suomalainen syö jätskinsä ulkona vaikka vesisateessa. 
Yksi koko reissun monesta  kohokohdasta oli retki sienipaikalleni Sipooseen. En ole koskaan lähtenyt siitä metsästä tyhjin käsin pois. Koriin on yleensä kertynyt herkkutatteja, mustatorvisieniä, kantarelleja, karvarouskuja... Nyt kantarellit helottivat kaadetun kuusikon seassa jo kaukaa ja niitä oli p-a-l-j-o-n. ”Iiik!” kiljaisin minä. Lisää löytyi metsänreunasta. Sienestämisessä löytämisen riemu on melkeinpä parempaa herkkua kuin saaliin syöminen.


Nyt olen palannut kotiin Portugaliin ja yritän totutella arkeen, tekemistä on paljon ja hiukan vaikea päättää mistä päästä lähtisi sumaa purkamaan. Sää on melkein yhtä sumuinen kuin lähtiessäni Suomeen kaksi viikkoa sitten, joten ainakin puunaus ja pyykkäys saavat odottaa parempia ilmoja. Kirjoitusprojektit jatkuvat, uuden dekkarin lisäksi tekeillä on muutakin. Koirat kiljuvat huomiota ja Carloskin on tainnut kaivata seuraa. Viikunasato on kypsymässä ja tätä kirjoittaessa on ensimmäinen satsi viikuna-portviini-hunajahilloa muhimassa kattilassa.  

Jännityksellä vaan odottelen, millaista palautetta kirjasta alkaa tipahdella... apuuuuuva!