perjantai 8. joulukuuta 2017

Kerrospukeutumista

Punatulkuksi ristitty mekko on villan ja
mohairin yhdistelmää. Lämpimin omistamani
vaate. Saisi ulottua nilkkoihin asti.
Pärjääminen Portugalin talvessa kivitalossa ilman lämmitystä on varustelaji. Aamulla voi maa olla valkoisena ja henki huuruta sisällä. Päiväsaikaan ulkona voi olla lämpimämpää kuin sisällä. Illalla olohuoneen takkaan sytytettävä tuli antaa tunnelman lisäksi myös lämpöä, mutta sitä ennen on selvittävä päivän läpi. Jos koko ajan olisi liikkeessä, ei kylmyyttä niin tuntisi, mutta kun hyvän aikaa nököttää tietokonetta nakutellen, alkaa huomata lämpimien vaatekertojen merkityksen. Näin minä pukeudun talven kylminä päivinä:

Aamupesun ajaksi, aurinkoisena päivänä, laitan ihan ensiksi mustan trikoopaidan (50 % puuvilla/50 % modaali, nopeasti kuivuva ja silti lämmin ihoa vasten) sängynlaidalle aurinkoiseen läikkään lämpiämään. Aamutoimien jälkeen vetäisen ensin jalkaan tavalliset sukat. Seuraavaksi vetelen jalkaan paksut sukkahousut tai legginsit, joissa on denierejä varmaan toistatuhatta. Niiden päälle villaiset säärystimet ja villasukat. Tässä vaiheessa jalat voi jo työntää tohveleihin (villaa nahkapohjalla).
Tohvelit villaa, pohjallinen huovutettua villaa,
nahkapohja. Lanka värjätty sipulinkuorilla.

Seuraavaksi vedän ylleni sen auringossa lämmenneen trikoopaidan ja sen päälle villaa runsaasti sisältävän neulemekon. Mekosta riippuen sen lisäksi saatetaan tarvita myös villatakki. Kaulaan kietaistaan huivi, sillä mikäli et ole huomannut, Rakas Lukija, niin pitämällä kaulan alue lämpimänä ei muukaan keho palele niin herkästi. 

Oikein kylminä aamuina käytän kynsikkäitä, eli sormikkaita joissa on avonaiset sormenpäät. Kädet sujahtavat aina tilaisuuden tullen myös villatakin taskuihin tai omiin kainaloihin lämmittelemään. Pitkät hiukset lämmittävät korvia. Yhtään pipoa en omista. 

Langat värjätty sipulinkuorilla.
Ilmojen viiletessä työpisteeni siirtyi yläkerran kirjoituspöydän äärestä sängylle huovan päälle. Ylle kietaisen vielä pitkän ja lämpimän shaalin. Se yltää peittämään jalatkin. Kone lämmittää sylissä, mutta kädet tuppaavat silti jähmettymään verenkierron hyytyessä. Se pakottaa pitämään taukoja.

Koska jo työaikoina totuin vaihtamaan vaatteet illan tullen, teen niin yhä vieläkin. Illalla jalkaan sujahtaa olohousut (mahdollisesti fleeceä) ja mohairia sisältävät villasukat. Ylävartalon verhoaa villapaita ja -takki. Oikein jäätävän kylminä iltoina saatan vetäistä olohousujen allekin jotain lämmittämään kolottavia polvia. Vaikka olohuoneessa tarkeneekin, on keittiössä kylmää ja ruokaakin pitää laittaa. Joulun alla kuuma glögi lämmittää kokkia. Ja apukokkia.

Kun ilmat tästä yhä viilenevät, vaihdan trikoopaidan merinovillaiseen aluspaitaan ja tavallisten sukkien tilalle pörrösukkat villasukkien alle. Kolmas sukkapari sujahtaa täydellä varmuudella jalkaan viimeistään tammikuussa.

Jos Suomessa asuessani tunsin oloni Michelin-ukoksi ulos mennessä, niin Portugalissa sitä on sisällä. Ei mitään väliä, sillä näillä varusteilla ei tarvitse palella.

Käsinneulottu jättishaali. 
Kerrospukeutumistaktiikka ulottuu myös vuoteeseen. On untuvapeitto, sen päällä ensi alkuun pari fleece-huopaa. Niiden etu on nopea kuivuvuus. Talven edetessä lisään lakanan ja untuvapeiton väliin villahuovat. Sateettomaan aikaan voidaan käyttää flanellilakanoita, mutta kostealla säällä niistä tulee aika nopeasti nihkeät. Sänkyyn sujautetaan kuumavesipullo tai kaksi, ja näin sitä kaksi ihmistä tarkenee toisiaan lämmittäen. Ainoa huono puoli on se, että aamuisin on todella ankeaa lähteä pois vällyjen välistä. Erityisen hauskaa ei ole sekään, kun kauppa- tai kaupunkireissuille pitää sonnustautua johonkin muuhun kuin kotikutoiseen villamekkoon eli jalkaan joutuu vetämään jäätävät - ilmoista riippuen mahdollisesti myös kosteat - farkut.

Ajatellaan positiivisesti: noin kolmen kuukauden kuluttua vaatekerroksia saa taas alkaa vähentää, ja tässä iässähän se aika kuluu yhdessä hujauksessa.

Sitä en halua ajatellakaan miten selviäisin, jos en osaisi neuloa ja virkata kaikkia näitä lämmikkeitä. Kiitos suomalaiselle koulujärjestelmälle, joka ne taidot opetti.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Eka kerta

Praia do Monte Clérigo, Aljezur, Algarve

Minulta, kuten varmasti monelta muultakin ulkosuomalaiselta, kysytään usein miten päädyin juuri Portugaliin. Selitän, että se on erään lomamatkan seurausta – olin vuoden 2009 kesällä erään tuttuni luona lomalla Keski-Portugalissa ja ihastuin niin maisemiin, ihmisiin kuin ruokaankin. Pian palasin Portugaliin, ensin vuoden vuorotteluvapaalle, sitten parin Suomen vuoden jälkeen uudelleen, tällä kertaa ehkä pysyvästi.

Hämyisä kuja, Ribeira, Porto
Varsinaisesti ensimmäisestä Portugalin matkasta on kuitenkin aikaa jo, öh, likimain kolmekymmentä vuotta. Silloinen avopuolisoni voitti firman pikkujoulujen arvonnassa lentoliput Lissaboniin. Mahtavasta palkinnosta huolimatta harmittelimme ensin, että miksi juuri Lissaboniin, mitä näkemistä piskuisen Portugalin pääkaupungissa muka on. Päätimme kuitenkin lähteä matkaan, varasimme liput minullekin ja huoneen hotelli Mundialista, joka on yhä olemassa.

Olimme niin väärässä. Lissabonissa oli nähtävää läkähdyksiin asti, pidennetty viikonloppu ei riittänyt lähimainkaan. Parasta oli se, että kaupungissa sai liikkua kuin tutkimusmatkalla, kun kaupungista ei entuudestaan tiennyt muuta kuin sen mitä pienestä taskuoppaasta oli häthätää opiskellut. Minuun teki vaikutuksen niin Eduardo VII:n puiston yläpäästä alas Tejo-joelle laskeutuva maisema kuin Carmon kirkko, missä vuoden 1755 tuhoisassa maanjäristyksessä katto romahti seurakuntalaisten päälle. Jerónimos-luostarissa saatoin kuvitella kaapuihin pukeutuneet munkin vaeltamassa pitkin holvikäytäviä, Belémin tornissa kuulin muka kanuunan pamauksen kun ryöstäjät pyrkivät jokea pitkin. São Jorgen linnoituksella käyskentelevät riikinkukot, Alfaman kapeat kujat ja hotellihuoneen ikkunasta näkyvä, talojen katoilla levittäytyvä televisioantennimetsä tekivät yhtälailla lähtemättömän vaikutuksen kuten myös aamuvarhaisesta lähtien hotellin ohi kolistelevat raitiovaunut. En vielä maininnut funiculareja, rinneraitiovaunuja? Enkä vaunumuseota tai kasvitieteellistä puutarhaa? Tai lukuisia miradouroja, näköalapaikkoja?

Kolmisenkymmentä vuotta sitten, ennen Lissabonin maailmannäyttelyä, kaupunki oli hurjan paljon hiljaisempi kuin nykyään. Turisteja ei ollut nimeksikään ainakaan silloin maaliskuussa. Haasteeksi osoittautui ruokapaikkojen löytäminen. Niitä ei kerta kaikkiaan tuntunut olevan ja neljän päivän aikana laihduinkin pari kiloa. Nyt tiedän, että olimme liikkeellä suomalaiseen tapaan liian aikaisin, illallista alettiin syömään vasta kahdeksan aikoihin. Paras, ja samalla myös edullisin ateria  oli matkaoppaan mainitsemassa, kansanruokalaksi ristimässämme ravintolassa, jossa oli iso, kaakeliseinäinen sali. Se oli täynnä väkeä elämän kaikilta laidoilta, puheensorina kohosi korkeaan kattoon ja tunnelma oli 90-luvun alun Suomesta tulleelle kieltämättä eksoottinen. Ruokalistalta sai valita mitä halusi ja lisukkeet erikseen. Grillattu kana vihannesten ja viinipullon kera maksoi muutaman senaikaisen markan.

Hylätty luostari, Cabo Espichel, Sesimbra, Setúbal

Seuraava retkeni Portugaliin suuntautui Azoreille. Siitä saatan kirjoittaa joskus toiste erikseen. 

Ensimmäisestä Lissabonin reissusta lähtien olen pitänyt parhaimpina matkoja sellaisiin paikkoihin, jotka eivät ole ”TV:stä tuttuja”, toisin sanoen paikkoja, joiden nähtävyydet eivät ole entuudestaan tuttuja tai missä ei ole varsinaisia turistirysiä ollenkaan. Myönnän, Eiffel-torni ja Colosseum ovat ihan vaikuttavia livenäkin, mutta varsinaista löytämisen riemua olen tuntenut eksyessäni autiolle rannalle Algarvessa, jyrkänteen laidalla olevan hylätyn luostarin luo Setúbalissa tai hämyisälle kujalle Portossa, kivenheiton päässä turistien kansoittamista ravintoloista. Omien polkujen kulkija näkee enemmän, kokee vahvemmin – ja tärvää vähemmän aikaa jonottamiseen. 


lauantai 11. marraskuuta 2017

Valintoja


Elämä on täynnä valintoja. Viimeisin valinta, jonka tein, oli alkaa kirjoittaa tätä blogipäivitystä vaikka inspiraatio on jossain syvällä piilossa. Annoin itselleni vaihtoehdoksi pestä yläkerran ikkunat. Ilma olisi siihen mainio, mutta pelkkä ajatus ikkunoiden ja erityisesti ikkunapokien hinkkaamisesta saa inhon väreet kipittämään pitkin selkärankaa. Olen siis nyt tässä ja kirjoitan. 

Alakerran ikkunat pesin reilut pari viikkoa sitten jossain omituisessa tarmonpuuskassa. Ikävä kyllä olohuoneen kadunpuoleiset ikkunat piti puunata uudestaan pyhäinmiestenpäivän (sukupuolineutraalisuuden nimissä pitäisi nykyään kai sanoa pyhäinpäivän) aamuna, sillä jotkut keppostelijat olivat edellisenä iltana karkinkerjuukierroksellaan roiskineet jauho-vesiseosta pitkin ikkunoita ja seinää. Näin kyllä nuorisojoukon kadulla naapurien kanssa kun petiin mennessäni kurkistin ikkunasta, mutta eipä kukaan meidän ovelle kolkuttanut. Ovikellohan ei toimi. Olisin tarjonnut supisuomalaista salmiakkia kostoksi. Hähää! Musta, suolainen karkki olisi varmaan saanut inhoa tihkuvan vastaanoton.

Carlos, joka oli melkein yhtä suiviintunut kuin minäkin, tarttui painepesuriin ja ryhtyi jynssäämään kuivunutta liisteriä ikkunoista. Eräällä naapurilla oli vielä huonompi tuuri; hän oli saanut seinäänsä myös kanamunan.

Emme siis kauheasti innostu tällaisista tuontiperinteistä. Valinta se on sekin.


Valintojen tekeminen on joskus tuhottoman vaikeaa. Sitä helpottaa oleellisesti vaihtoehtojen vähyys. Kun tänä aamuna mietin tartunko imuriin vai en, oli vaihtoehtoja tasan kaksi. Olin jo päättänyt lykätä siivousta ensi viikkoon ja energisempään päivään, kun näin millaisessa kunnossa olohuoneessa ruokapöydän alla oleva iso villamatto oli. Söimme nimittäin eilen illalla jälkiruuaksi kastanjoita, hiukan etuajassa, sillä São Martinhon päivä on tänään. Kaikenlaista pientä kuorenpalaa oli roiskunut sinne ja tänne, ja yhtäkkiä en enää nähnytkään muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa imuri esiin.

Pölyjen pyyhkiminen on melkein yhtä inhottavaa kuin ikkunoiden pesu, joten seuraava valintani on että pyyhinkö pölyt tänään vai ”annanko niiden vielä laskeutua imuroinnin jäljiltä”. Ne ovat saaneet laskeutua rauhassa jo viimeviikkoisenkin imuroinnin jäljiltä. Vanharouva välillä vetäisee tv-tasoa sormellaan ja toteaa varmaan, että pölyinen on. Ehkä pitäisi viedä sinne pölyriepu tyrkylle.


Kaikesta edellä olevasta voi hätäisesti vetää sen johtopäätöksen, ettei meillä ole talo putsplankissa koko ajan. Aivan oikein päätelty. Pakko myöntää ja tunnustaa, että talo on liian iso ja liian nopeasti likaantuva minun yksin siivottavaksi. On kaksi koiraa, joista toisella jatkuva karvanlähtö, siltä ainakin tuntuu (ja näyttää tietyissä nurkissa) ja toinen tykkää piehtaroida pihalla ja tulla sen jälkeen sisälle torkkumaan. On myöskin vanhus, joka kulkee leipää syöden paikasta A paikkaan B ja sen jälkeen vielä paikkaan C, muruvanasta voi päätellä missä kaikkialla hän kulkee, tosin koirat nuohoavat isommat murut heti kun ehtivät paikalle. Sitten on vielä karjankasvattaja, jolla on taskut ja sukat täynnä oljenpätkiä ja muuta sälää. Oman kortensa pölykekoon kantaa käsityöhullu emäntä, joka ei pelkästään ompele, virkkaa ja neulo, vaan myös värjää lankoja ja tottahan ne langat täytyy kerältä kieputella vyyhdiksi ja värjäyksen jälkeen vyyhdiltä uudestaan keräksi. Kyllä nurkkiin keräytyvät villakoirat tykkää kun saavat lisää pölyä ja karvaa.  


Ei ole tullut mieleen ehdottaa, että Carlos liittyisi siivoustalkoisiin. Hän hoitaa enimmäkseen ulkotyöt ja niitäkin riittää. Olen minäkin ruohonleikkuria lykkinyt muutaman kerran, mutta totesin sen liian väsyttäväksi puuhaksi. Kun syke ei nouse, väsyy. Rytmihäiriölääkityksen varjopuolia. Enkä voi valita olla ottamatta niitä.

Siivousapua saisi 5-6 eurolla tunti, ja jonain päivänä olen varmaan sen valinnan edessä, että pyydänkö naapurin leskirouvan miniää avuksi. Edes pesemään ikkunat. Ja pyyhkimään pölyt. Ja pesemään kylpyhuoneet, kaikki kolme. 

Teen sen heti sitten kun (lue: JOS) olen menestynyt kirjailija. Naapurin leskirouvan miniä ainakin olisi mielissään kun saisi lisää töitä. 

Kuvissa heijastuksia Amarantesin kaupungissa, missä pistäydyimme pikaisesti muutama viikko sitten. 



perjantai 27. lokakuuta 2017

Varjojulkkarit ja lokakuun tuoksuja


Viikko sitten saimme vihdoin sateita ja maassa riehuneet tulipalot talttuivat, tosin vain väliaikaisesti. Tällä viikolla olemme jälleen saaneet nauttia aurinkoisesta ja lämpimästä säästä. Suomessa sateli kuulemma lunta. Yllätys yllätys, olen mieluummin täällä. 

Sateiden aikaan olin Lissabonissa. Pidimme perjantaina Bookshop Bivarissa pienet ”varjojulkkarit”. Kirjakauppa oli tupaten täynnä väkeä, tosin pienissä tiloissa siihen ei paljoa vaadita, mutta tiivis oli tunnelma ja lämmin, myöskin kostea, sillä Lissabonissakin sateli. Oli ilahduttavaa kun paikalle oli saapunut niin paljon uusia tuttavuuksia. Parin lukunäytteen ja pienen haastattelun jälkeen virisi jopa keskustelua, ja sitä väittäisin harvinaiseksi kun paikalla on toisilleen vieraita suomalaisia. Juttelimme kirjaan liittyvistä asioista ja kirjoittamisesta ylipäätään. Miten moni haaveileekaan siitä! Maistelimme luonnollisesti portviiniä ja pientä suolaista purtavaa kuin myös chilisuklaata.

Ei kirjoittaminen niin vakava asia ole, etteikö siitä voisi vähän vitsiä virittää. 

Oman tekstin kuuleminen toisen lukemana oli aika hurjaa. Se kuulosti vieraalta eikä yhtään omalta tekeleeltä, vaikka osaan tekstit jo melkein ulkoa. Teki mieli lähteä ulos karkuun kun lukunäytteissä tuli vastaan sanoja joita en itse ikinä ääneen sano.

Kiitos vielä kaikille paikan päälle saapuneille ja illan emännälle Leenalle perheineen sekä näytetekstit lukeneelle Anna-Liisalle. Olette ihania! Ja jos joku Lissabonissa oleva lukee blogia eikä päässyt paikan päälle, niin Bivarissa on kirjojani muutama kappale signeerattuna, jos sellaisen haluaa hankkia itselleen tai lahjaksi. Bivarista löytyy myös laaja valikoima vähänkäytettyjä englanninkielisiä kirjoja, joita toimitetaan myös postitse (huom. tämä ei ole maksettu mainos). Itse löysin sieltä iltalukemiseksi Agatha Christien ennen lukemattoman kirjan, ja olen sentään lukenut niitä kymmenittäin. 

Kirjakaupassa on kirjoja lattiasta kattoon. 
Tavoitteenani oli aloittaa uusi kirjoitusprojekti Lissabonin matkan jälkeen, ja niin myös kävi. Seuraaviksi kuukausiksi on siis tekemistä tiedossa. Mutta milloinkas sitä olisi ehtinyt peukaloita pyörittelemään. Tai edes malttanut. 

Tätä kirjoittaessa lemuaa niin hirveästi, että ajatukset menevät tukkoon, nenä valitettavasti ei. Syyskuussa maissista parturoiduille pelloille levitetään parhaillaan navetoiden kesänaikaista tuotosta, enkä nyt puhu maidosta. Kaiken kukkuraksi olemme mainiosti tuulen alapuolella. Vielä eilen kävin koirien kanssa iltakävelyllä traktoripolulla, tänään niitä ei parane sinne viedä. Koirien hajuaisti on havaintojeni mukaan lannalle immuuni, eikä niillä muutenkaan ole yhtään ongelmia tassutella, kieriskellä tai nauttia makupaloja lantaisella pellolla. Meidän koiraneitimme eivät ole mitään hienohelmoja.

Arvoituksellista on se, miksi lietteitä piti alkaa levittää juuri nyt kun lämpötilat hipovat kolmeakymmentä astetta, mutta ehkä viikon takaisilla sateilla on osuutensa asiaan. Kuiva maaperä pehmeni kyntökuntoon. 

Ensi kerralla blogissa eri jutut ja muita kuvia. Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat!

P.S. Jos kirja kiinnostaa, niin minullakin on nyt muutama kappale jemmassa. Pistä viestiä anu.patrakka@gmail.com tai facebookin kautta!



Kuvat: Bookshop Bivar/Leena&Co. 


keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Veriaurinko


Viime sunnuntaina navakka ja kuuma etelänpuoleinen tuuli puhalsi kuin jättikokoinen hiustenkuivaaja. Kulkiessaan pitkin Portugalia se yllytti pieniä palonalkuja roihuaviksi palomeriksi. Paikoin tuho on käsittämätön. Yli 40 kuollutta. Tuhoutuneita koteja, tehtaita, tuotantoeläintiloja, kokonaisia kyliä, metsiä. Tuhansia palomiehiä teki parhaansa hillitäkseen paloja, mutta heitä ei riittänyt joka paikkaan. Paloja oli samanaikaisesti satoja eri puolilla keskistä ja pohjoista Portugalia.

Kuvasin illansuussa kekäleenä hehkuvaa, veriappelsiinin väristä aurinkoa. Silloin en ollut vielä uutisista kuullut metsäpalojen laajuudesta ja uhrien määrästä eikä meillä päin tuntunut edes savun hajua. Ilmassa oli painostavaa ukkosta, ja odotimme pilvien repeävän ja valuttavan maahan kauan kaivattua vettä. Pilvet myllersivät taivaalla kuin hornankattilassa. Myöhemmin sain tietää, että seassa leijui sekä savua että ilmeisesti myös pölyä Saharasta. Ne kantautuivat Suomeen asti. Sama veriaurinko nähtiin sielläkin tiistaiaamuna.

Kauan kaivatut sateet saapuivat, mutta monen kannalta pari päivää liian myöhään.


Luonto toipuu palon jälkeen suhteellisen nopeasti. Maa alkaa vihertää muutamassa viikossa, mutta puiden kasvuun menee vuosia. Monet heristelevät syyttävää sormea eukalyptusmetsiköiden suuntaan, sillä ne kuivattavat maaperää. Uusia viljelmiä ei saakaan enää perustaa. Ihan yhtä lailla roihuaa kuitenkin alkuperäinen pinjamänty, kuivasta heinikosta puhumattakaan. Aluskasvillisuutta pitäisi raivata, mutta ei kaikilla metsänomistajilla ole siihen resursseja. Raivaamaton on meidänkin pieni metsäpalstamme vähän matkan päässä maatilalta. Se kasvaa eukalyptusta ja niiden lomassa hirvittävää piikkipensasta. En tiedä millä sitä pystyisi raivaamaan. Siitä ei pysty  katkomaan edes oksaa. Hedelmätarhalla olen nähnyt senkin, että kun jonkin paikan siistii rikkaruohoista, ei mene montaa päivää kun se rehottaa taas sakeassa kasvustossa. Kaikki kasvaa mikä vähän saa alleen multaa ja päälleen pienen kasteen sekä aurinkoa. Myrkytys olisi ainoa tapa hillitä ei-toivottuja kasveja. Se, tai kitkeä aamusta iltaan.

Ei tee mieli hyväksyä sitä, että metsäpalot kuuluvat portugalilaiseen kesään. Ei saisi olla niin, mutta pohjimmiltaan se on luonnonkatastrofi – ikävän usein ihmisen edesauttama – siinä missä tulvat, hurrikaanit ja maanjäristyksetkin. Kun sadetta ei saada moneen kuukauteen, on metsä tai maasto kuin jättimäinen tuluskukkaro. Lasinsiru, salamanisku, sammuttamaton tupakantumppi tai roskienpoltto kielloista huolimatta riittää laittamaan palonalun kytemään. Tuuli viskelee kipinöitä eikä katso minne. Niin, ja lisänä mellastavat vielä pyromaanit.


Näissä ja vähän muissakin mietteissä suuntaan huomenna Lissaboniin. Järjestämme perjantaina Bookshop Bivarissa pienen portviinillä maustetun dekkari-illan, joka on suunnattu alueella asuville ja siellä käyville suomalaisille. Kivaa nähdä vanhoja tuttuja ja toivottavasti myös uusia kasvoja. Ensi viikolla kerron miten ilta sujui. Ja sitten aloitan uuden kirjoitusprojektin, saatuani helmikuussa ilmestyvän kirjan pois käsistäni ja kustantajalle.  Päässä muhii nimittäin aihe, joka odottaa malttamattomana päivänvaloon pääsyä. 

perjantai 13. lokakuuta 2017

Kaikki kohdallaan


Kävimme maanantaina Vila Realissa. Se on sisämaassa, vuorten syleilyssä sijaitseva kaupunki, jonne vievä moottoritie kulkee vuorten rinteillä ja niiden läpi. Pisin tunneli on viisi kilometriä pitkä ja viivasuora. Maisemat reitin varrella olisivat varmasti olleet huikeat, jos jotain olisi nähnyt. Viime päivien lämpöaalto toi mukanaan jälleen kerran metsäpalot, ja ilma oli sakeana savusta.
Kotiin ajellessamme auton lämpömittari näytti parhaimmillaan 32 astetta. Sisällä autossa oli hiukan kuumempi. Pieni sauna. En suotta kysellyt miksei ilmastointi ollut päällä, sillä moottorin lämpötilan kanssa oli häikkää. Jäähdyttäjä oli vastikään vaihdettu Saabiin, mutta moottorin lämpömittari irtisanoi yhteistyösopimuksen. Kuumeneeko se vai eikö kuumene, mutisimme molemmat itseksemme matkan aikana.

Siinä hien puskiessa kaikista huokosista pohdin jälleen kerran, miten ihmisen keho on hyvin suunniteltu. Olen äimistellyt samaa aiemminkin, kirjoittaessani pakinoita jo edesmenneen voimayhtiön henkilöstölehteen. Yhä jaksaa hämmästyttää miten ihmiskehoa suunnitellut insinööri tai muu asiantuntija on osannut ottaa huomioon melkein kaiken. 

Otetaan esimerkiksi vaikka hikoilu. Ihmiskehon jäähdytysjärjestelmä alkaa pukata hikeä huokosista automaattisesti kun se havaitsee lämpötilan nousevan liian korkealle. Mahdollinen ilmavirta tehostaa jäähdyttävää vaikutusta. Ainoa, mistä ihmisen tarvitsee itse huolehtia on nestetankkaus, jolla korvataan kehosta poistuvaa nestettä. Kätevää. Paljon hankalampaa olisi jos meidän tarvitsisi läähättää kuten koirien. Kieli roikkuisi napaan asti. Kuvittele. Ei kovin esteettistä, eihän? 

Ihmisen päässäkin on kaikki elimet oikeilla paikoillaan. Aloitetaan nenästä, tuosta tutusta ulokkeesta, jota käytetään lähinnä hengittämiseen ja haistelemiseen, eskimot myös tervehtimiseen. Se on keskellä päätä. Sieraimet suuntautuvat alaspäin. Jos ne olisivat ylöspäin, pääsisi vesi sateella sisään. Ei kivaa. Myös niistämistä on hoksattu ajatella ihmistä suunniteltaessa. Kuvittelepa tilannetta, jossa nenä olisi ylösalaisin, ja niistät. Räkä roiskuisi silmille. Ei kivaa sekään.

Siihen, miksi ihmisellä silmät sijaitsevat pään etupuolella eivätkä esimerkiksi sivuilla, kuten vaikkapa kaloilla ja liskoilla, on varmasti jokin pätevä syy. Kätevämpää olisi, jos silmiä olisi joka puolella, mutta toimeen pitää tulla näillä kahdella mitä ollaan saatu. Korvien sijainti pään molemmin puolin on toki kuulemisen kannalta oleellinen, mutta korvilla on toinenkin tärkeä funktio. Niiden pitää kannatella silmälaseja. Ja niihin voi pistää kaikenlaisia killuttimia. 

Entä sitten suu, miten se pannaan? Sijainti nenän alapuolella ei flunssakaudella ole paras mahdollinen, mutta ei se otsassakaan voi olla. Lusikalta tipahtelevat sopanroiskeet olisivat silmissä. Ei kivaa. Suu on ehdottomasti yksi kehon tärkeimmistä elimistä. Sitä käytetään hengitettäessä, sillä syödään, maistetaan, puhutaan, huudetaan, lauletaan, suudellaan. Silti niin monelle sen käyttö on vaikeaa. Joko sitä ei saa auki silloin kuin pitäisi (ns. tuppisuu), tai sitä ei ymmärrä pitää kiinni silloin kun pitäisi (ns. suupaltti). Se päästelee karkuun sammakoita, mutta ei osaa lausua pieniä tärkeitä lauseita, kuten vaikka ”olet minulle rakas”. Suun käytön hallintaan menee ihmisikä eikä riitäkään. 

Jos siirrymme tarkastelussamme hieman alemmas, pääsemme käsiin. Niitä on yleensä kaksi ja ne sijaitsevat kehon molemmin puolin eivätkä esimerkiksi edessä ja takana. Näin näemme mitä käsillämme teemme ja pystymme myös muun muassa leikkaamaan itse kynnet ja lakkaamaan ne. Ken haluaa. Omilla käsillä ylettyy yleensä kehon joka paikkaan, paitsi harteikas Carlos, joka ei yllä rapsuttamaan yläselkäänsä keskeltä. Silloin kun sieltä kutittaa, minä riennän avuksi. Toisen selän rapsutus onkin sekä apinoilla että ihmisillä tärkeä perhesidettä vahvistava toimenpide.

Jatketaan vielä matkaa ja päädymme jalkoihin, sekä päästä että sydämestä katsottuna kehon äärimmäisiin osiin. Niiden tärkein tehtävä on kannatella ja liikuttaa meitä, siksi niitä onkin kaksi. Säilyy tasapaino. Mutta miksi säärten pitää olla niin pitkät? Sydän saa huhkia pumpatakseen verta kehon ääriin, ja silti ainakin minulla on aina varpaat jäässä. Toki pidemmillä koivilla matka etenee joutuisammin, jos on kiire. Eli jos pitää juosta karkuun karhua tai leijonaa tai jotain muuta nälkäistä petoa. Tai vihaista koiraa, jos olet postinjakaja.  

Tällaisia pieniä juttuja voi miettiä sen ansiosta, että pääkopassa on aivoiksi kutsuttu kapistus. Tässä tarinassa en kuitenkaan mene pintaa syvemmälle, joten jätetään sisuskalut toiseen pohdintaan. 

Kuvituksena kaikenlaista. 

maanantai 2. lokakuuta 2017

Vaalit


Makeita.

Seurasimme uutisointia Katalonian sunnuntaisista vaaleista epäuskon vallassa. Demokratia on usein abstrakti, tarpeeton käsite silloin kun se on itsestäänselvää. Vasta sitten kun siihen kajotaan, ymmärtää sen merkityksen.

Sunnuntaina käytiin vaaliuurnilla Portugalissakin ja huomattavasti rauhallisemmissa merkeissä. Parin viime viikon aikana käyty kunnalisvaalikampanja ei tosin ollut mitään hiljaista vaalimainosten jakelua kadunkulmissa. Ei ainakaan pikkukylällä, missä pääsystä kylän johtoon (Presidente de junta de freguesia) kamppaili kaksi veljestä, sattumoisin naapurin leskirouvan poikia. Kovaäänisillä varustetut autot partioivat kylän kaduilla pitkin päivää ja kailottivat asukkaille ilosanomaa uudesta muutoksesta ja uudesta elinvoimasta. ”Vai vai vai, o António vai ganhar!” vakuutti kylän ainoa laulajatähtönen rempseällä musiikilla Antónion voittavan. Ehdin saada sanoista selvää, sillä auto pysähtyi usein talomme kohdalla. Kyseinen vaaliehdokas kun asuu meitä vastapäätä.

Veljesten vaalimainokset autiotalon edessä. 
Naapurin leskirouvalle tilanne oli luonnollisesti hieman kiperä. Monet kyselivät häneltä kumpaa pojista hän aikoo äänestää. Kaikki jäivät ilman vastausta. Kun sitoutumattoman Antónion kannattajajoukko ajeli autokolonnalla katua pitkin, roikkui leskirouva ikkunassa heiluttelemassa sinistä lippua. Kun sosialistiveljen vastaava saattue teki ohimarssin puoli tuntia myöhemmin torvet töötäten, oli rouva vaihtanut pinkkiin lippuun. Yhden auton katolla heilui mikrofonin kanssa hemmo, joka vain ihmeen kaupalla pysyi siellä katolla eikä tippunut alas. Tööttäilyä, hurrausta, karnevaalimaista menoa! 

Olimme yhtenä iltana syömässä illallista, kun olohuoneen ikkunaan koputettiin rivakasti. Säikähdimme Carlosin kanssa, molemmille singahti heti mieleen parin aamun takainen herätys, kun joku tuli kertomaan että pari lehmäämme oli lähtenyt laitumelta omin luvin aamukävelylle. Aterimet tipahtivat lautaselle kun Carlos säntäsi ikkunaan. Joku tuuppasi hänelle kouraan vaalimainoksen ja lippiksen.

Huh mikä helpotus.

Viininkorjuun jälkeen. 
Toissalauantaina naapurimme António järjesti kylälle mahtavat juhlat; tarjolla oli grillattua possua ja caldo verde -keittoa, olut ja viini virtasi. Juhlimista tahdisti samainen vaalihitin tehnyt laulajatähtönen kahden tanssitytön kera. Väki söi, joi ja tanssi. Seurasimme tapahtumia, ja huomasin ajatusteni jotenkin urautuneen. Oli karkaileva pikkupoika, yksinään tanssiva nainen joka hädin tuskin pysyi pystyssä, mutta viinimukista ei läikkynyt pisaraakaan, sinne tänne säntäilevä vaaliehdokas ja keittiössä hääräävä vaimo, kepin kanssa kulkeva vanhempi herrasmies, vaaliehdokkaan äiti ja se laulajatähtönen kahden tanssityttönsä kera, lämmin syyskuinen yö ja tähtikirkas taivas.

Aivan oiva lähtöasetelma dekkarille. Pitäisi vaan päättää kuka hoitelee kenet päiviltä ja miksi. Huh. Pitäisiköhän välillä kirjoittaa vaikka jokin rakkaustarina? 

Olisin saanut itsekin äänestää näissä vaaleissa, jos olisin ymmärtänyt rekisteröityä kunnantalolla ajoissa. Se jäi tekemättä, joten neljän vuoden kuluttua uusi yritys.

Sitä en sitten tiedä, miksi joka kylälläkin pitää olla omat hallintoelimensä ja "presidenttinsä". 

Niin, voittiko António? Ei. Hän hävisi veljelleen 11 äänellä. Neljän vuoden kuluttua uusi yritys siis hänelläkin. 

Kylän laitamilla.