Globalisaatio tuli kylään

En tiedä mistä aloittaisin tämän kirjoituksen. Alusta? Mutta milloin kaikki alkoi? Siitä kun muutin Portugaliin, vai tänne pikkukylään, vaiko jo aikaisemmin? Se ei oikeastaan edes liity tähän juttuun mitenkään. Aloitanko siitä, kun lentokoneet keksittiin, vihanneksia alettiin viljellä kasvihuoneissa ja työvoimatrokarit keksivät mainion businesidean?

Näettehän, rakkaat lukijat, tällä jutulla ei ole mitään fiksua alkua. Mennään siis suoraan asiaan. 

Maanantaina suht hiljainen kotikatumme elävöityi kertaheitolla. Tämähän on kahden kylän välimaastossa sijaitseva alue, jolla on lähinnä läpikulkuliikennettä ja satunnaisia lenkkeilijöitä. Koirankävelyttäjiä ei niinkään näy, sillä koirat hoitavat asiointinsa omatoimisesti.

Taloamme vastapäätä on naapurin leskirouvan omistama ”kakkostalo” ollut tyhjillään pari kuukautta. Maanantaiaamuna sen eteen kurvasi pikkubussi, josta purkautui kymmenkunta nuorta, tummahkoa miestä matkalaukkuineen ja petivaatenyytteineen. Kova puheensorina alkoi kaikua kivitalojen muodostamassa solassa, kun he odottelivat uuteen majapaikkaansa pääsyä.

”He tulivat työskentelemään kasvihuoneissa jossain päin”, sanoi Carlos leskirouvan pojan kertoneen. Vuokralaisemme kertoi, että miehet menevät leskirouvan pojan jollekin rakennustyömaalle töihin ja viikonlopuiksi lähtevät koteihinsa jonnekin kauemmas. Vanharouva tiesi, että heillä on siellä talossa kerrossängyt ja iso pöytä aterioimiseen ja ihmetteli, kun he tulivat ilman naisia/vaimoja. Hän lähti heti aamupalasta selvittyään kadulle jututtamaan miehiä.

Hirmuiset spekuloinnit käynnistyivät siis heti. Eihän täällä ole mitään näin jännää tapahtunut sitten sen jälkeen kun naapurin lehmä lähti katsomaan onko ruoho oikeasti vihreämpää aidan toisella puolella. Tulokkaisiin suhtaudutaan uteliaan ystävällisesti. Vielä ei tiedetä, mistä päin miehet ovat kotoisin. Veikkaukset vievät Pakistanin tienoille. Useimmat näyttävät hyvin nuorilta, he ovat varmaan hädin tuskin 18-vuotiaita. Ja nyt he ovat täällä keskellä mitä portugalilaisinta maaseutua osaamatta sanaakaan paikallista kieltä. Kauppaan lähtiessämme näin kun yksi heistä otti kännykällä kuvaa katukyltistä. Ehkä se auttaa selvittämään missä he ovat.

Vanhanrouvan kanssa keskustelu sujui silti pulmitta. Pojat ottivat käyttöön matkapuhelimen kääntäjän. ”Teidän pitää hankkia tyttöystävät”, vanharouva kehotti. Vastausta en kuullut. Yksi naapurirouvista kiirehti huolestuneena paikalle neuvomaan vanhaarouvaa olemaan varovainen tuntemattomien kanssa. Ei siksi, ettei olisi luottanut nuorukaisiin vaan siksi, että varovaisuuteen on vaan yleisesti syytä. Ei ole pitkä aika siitä kun naapurin leskirouvalta ryöstettiin korut kadulla keskellä kirkkainta päivää.

Muutama päivä sitten vanharouva lähti omin päin kävelylle ja törmäsi kylän ainoaan mustaan mieheen – ja säikähti. Mies ehätti rauhoittelemaan, että ei hän tee pahaa. Kertoi mistä on kotoisin ja missä asuu – vanhassa myllyssä vähän matkan päässä – ja tarjosi maissijauhoja kanoille, ”jos rouva tarvitsee”. Kävelyltä palattuaan vanharouva oli suorastaan virkistynyt uudesta tuttavuudesta, joka muuten aina vastaantullessa tervehtii iloisesti hymyillen.  

Kumpi oli ensin, muna vai dinosaurus?

Tähän väliin täytyy kertoa vähän kylästämme. Täällä ihmiset käyvät lauantaisin viemässä kukkia edesmenneiden rakkaittensa haudoille. Lauantai-iltana tai sunnuntaiaamuna – tai molempina – mennään messuun. Kun kylän pappi, padre, kiertää talosta taloon keräämässä rahaa kirkon korjaustöihin, kukkaronnyörit löystyvät kummasti. Monet kasvattavat omat vihanneksensa, hedelmänsä, possunsa ja kanansa. Kaikilla ei ole edes juoksevaa vettä. Täällä on lihakauppa ja pari pientä ruokakauppaa, joista saa ihan peruselintarvikkeet eikä mitään tarjouksia taatusti ole. Tiliin voi ostaa jos on luottoa. Kylässä on ehkä vain kolme ulkomaalaistaustaista asukasta, heistä kaksi Afrikan maista ja yksi Suomesta. Globalisaatio on arjesta yhtä kaukana kuin Allah Vatikaanista.

Ja nyt se globalisaatio ilmestyi pienelle läpikulkutielle yhdeksän nuoren miehen muodossa, jotka ahtautuivat asumaan kahden makuuhuoneen ja yhden kylpyhuoneen taloon.

Tiedän henk. koht. portugalilaisia, jotka ovat lähteneet maasta työn perässä. Joku työskentelee rakennuksilla, toinen myyntitehtävissä, eräällä on oma kirjanpitofirma. He ovat lähteneet, koska Portugalissa ei ole ollut tarjolla töitä ollenkaan tai ainakaan sellaisella palkkatasolla, että sillä tulisi toimeen. Kansallinen minimipalkka on noin 530 euroa, hiljattaisen reilun korotuksen jälkeen. Maatyöntekijälle maksetaan tunnista viitisen pimeää euroa, uutisissa puhutaan sairaanhoitajien reilun 3 euron tuntipalkasta. Eläinlääkäri kertoi liksakseen 700 euroa kuussa.

En ole koskaan kertonut Carlosille kuinka paljon Suomessa ansaitsin. Hän pitäisi minua täysin totaalisen järjettömänä pähkähulluna, kun jätin työpaikkani. Hän näkee asian täkäläisestä palkka- ja hintavinkkelistä. Itse katsoin varojeni riittävän ihan mukavaan elämään vain siksi, koska minulla ei ollut autoa rahareikänä. Ja olen niin pirun säästäväinen.

Ajatukset palaavat kaukaa tulleisiin nuorukaisiin. Jokin mättää. Systeemi mättää. Ihmisten pitäisi saada tekemästään työstä sellainen palkka, että sillä tulee toimeen siellä missä elävät ja työtään tekevät. Ei niin, että lennetään jonnekin tuhansien kilometrien päähän, eletään sardiinipurkissa ja tehdään töitä aamusta iltaan, säästetään ja pihistetään että saadaan matkakulut ja työvoimatrokarin palkkio maksettua ja jotain pitäisi jäädä vielä omaankin käteen tai siis perheelle lähetettäväksi. Se ei ole oikein. Se ei ole reilua. 

Vedotaan siihen, että muualta tullaan tienaamaan hyvät rahat ennen kuin palataan takaisin lähtömaahan. Ja että Euroopan maan, oli se sitten Portugali, Espanja, Saksa tai Suomi, omille asukkaille ns. hanttihommat eivät kelpaa. Ikävä tosiasia on se, että alkutuotannon ja peruspalvelujen töitä ei arvosteta. ”Ruoka on jo nyt liian kallista”, kiljahtaa meistä kuka vaan jos hinnankorotuksista edes kuiskitaan. Siksi on keksitty tehotuotanto, hormonibroilerit, häkkikananmunat, suursikalat joissa pikkupossut tallautuvat kuoliaiksi, tehoviljellyt pellot ja keinovalovihannekset, väkilannoitteista ja rikkakasvimyrkyistä puhumattakaan. Maitoa tuottavan lehmän elinkaari on noin 6-7 vuotta. Sen jälkeen se on niin kalkkeutunut proteiinipitoisen ruokavalionsa vuoksi, että se päätyy makkaratehtaalle. Meidän luomulehmämme, joiden elämäntehtävä on jälkeläisten tuottaminen, elävät noin 16-20 vuotta. Urospuolisilla elinkaari on huomattavasti lyhyempi, mutta sinä aikana niitä ei sentään lypsetä kuiviin.

Kaiken tämän paasauksen jälkeen minulla pitäisi olla tietenkin tarjota ratkaisu ongelmaan. Ei minulla ole, mutta ehdotan yhtä asiaa: seuraavan kerran kun syömme salaattia tai vihanneskeittoa tai jotain muuta hyvää ja terveellistä ja ravitsevaa ruokaa, annetaan muutama ajatus niille käsille, jotka ovat salaattimme kylväneet, tomaattimme typistäneet ja kurkkumme korjanneet. Ne kädet ovat saattaneet tulla paikalle vielä pidemmän matkan takaa kuin vihannekset pöytäämme. 

Se on kai sitä globalisaatiota. 

Naapurin nuoret miehet haetaan töihin aamukuuden jälkeen. He käyvät ”kotona” parin tunnin ruokatauolla, lähtevät taas töihin ja palaavat iltakuuden aikaan. Sen jälkeen on kadulla taas vilinää ja elämää.

Toivottavasti öisin mekastavat nautamme eivät häiritse heidän ansaittuja yöuniaan. 

Emme muuten vieläkään tiedä, mistä he ovat kotoisin, mutta jos ovat jostain lämpimästä maasta, niin ainakin tänään heillä on täällä kotoisat oltavat. 

Kuvissa näkymiä Vigosta, Espanjasta.