torstai 23. maaliskuuta 2017

Varjoista valoon

Aina ei tiedä mistä aloittaa. Joskus ei osaa lopettaa. Käsityöihmisenä tiedän, että voin ottaa langan, tehdä siihen solmun, pujottaa siihen koukun ja tehdä silmukan toisensa perään, ketjuksi, sitten virkata ketjuun lisää silmukoita, tehdä siitä neliön, patalapun, vaatekappaleen, laukun, torkkupeiton, pienen korin tai maton. Melkein mitä vaan. Kun on viimeisen silmukan aika, katkaistaan lanka ja vedetään se silmukan läpi. Kiristetään ja päätellään langanpäät. Se on valmis.

Tarinoiden kanssa on sama juttu. Myös blogipäivitysten kanssa on sama juttu. Aloitetaan pienestä silmukasta, yhdestä sanasta, kirjoitetaan niitä ketjuksi, lauseiksi, kokonaiseksi kappaleeksi, yhdistetään kappaleet toisiinsa, leikataan pois turhat rönsyt ja saadaan kokonainen tekstintekele.

Ei se ole sen kummempaa.

Silti on joskus vaikea tietää mistä aloittaa. Se ensimmäinen sana, se on usein vaikein. Ensimmäinen lause myös. Lukeeko kukaan pidemmälle, jos aloitan blogipäivityksen ”Kävin sitten Suomessa ja...” Ulkosuomalaisen Suomen reissut noudattavat useimmiten samaa kaavaa. Ei niissä oikein ole mitään kerrottavaa. 

Siitä huolimatta minun on pakko kertoa, että kuun alun matka oli antoisa. Enkä oikeastaan muuta tehnyt kuin heiluin maalipensseli tai -tela kädessä. Toki kastelin niitä välillä maaliin. Hankin samalla itselleni cabelos brancos, eli harmaita tai suoraan suomennettuna valkoisia hiuksia. Kattoa maalatessa olisi hyvä olla hattu päässä.

Miksi matka sitten oli antoisa? Ensinnäkin sain seurata, miten viimeksi 80-luvulla remontoitu tummasävyinen asunto 1800-luvun lopulla rakennetussa hirsitalossa muuttui vaalean valoisaksi. Sain huomata myös sen, että jaksoin riehua maalaustöissä jopa kymmenen tuntia päivässä. Asuin remontin keskellä, ja iltaisin olin niin puhki, että istuin huoneiston ainoaan nojatuoliin takeaway- tai einesruokalautasellinen sylissäni, nostin jalat maalipöntön päälle ja söin ja tuijottelin seiniä siihen saakka kunnes menin petiin lukemaan Joel Dickerin kirjaa Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Unen tulo oli silti tiukassa, sillä kävin ylikierroksilla.

Antoisinta oli kuitenkin tehdä töitä veljeni kanssa. Vajaan kahden viikon aikana vietimme aikaa yhdessä enemmän kuin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Juttelimme, suunnittelimme remonttia, kuuntelimme radiota töitä tehdessämme, olimme hiljaa. Hankimme kauniin keittiön, jossa ruokaa tulee laittamaan joku muu. Harmittelimme, kun äidiltä peritty asunto menee myyntiin. Olisi kiva jos hän olisi saanut asua siinä vielä.

Kotona Portugalissa odotteli kirkas auringonpaiste, hymyilevä Carlos, hepuloivat koirat ja kukkivat luumu- ja persikkapuut. Vanharouva totesi: ”Ei tainnut matka lihottaa”. No ei, ei sillä työmäärällä mitä tuli tehtyä ja vaikka yhtenäkin iltana söin melkein täyden kebab-annoksen. Lepolomaa ei ollut tiedossa kotonakaan. Kävin käsiksi siivoustöihin ja pyykkivuoren valloittamiseen. Ryhdyin heti myös jatkamaan kesken jäänyttä käsikirjoitusta, sillä kahden viikon tauko kirjoittamisessa aiheutti paineen tuntua päässä. Piti saada tekstiä purettua sieltä. 

Vaikka tällä hetkellä kärvistelemmekin takatalven kourissa, saa jo pidentyneistä päivistä kummasti energiaa kun mielessä pitää sen, että kesää kohti mennään. Naapurin laitumella muutaman päivän ikäinen, vielä vitivalkoinen karitsa hyppii ja loikkii ja pässit puskevat toisiaan päähän, ensimmäiset pääskyset ovat saapuneet ja västäräkit häipyneet, valkoiset kallat täplittävät pellonlaitaa ja syksyllä lehtensä pudottaneiden puiden silmut turpoavat päivä päivältä, puhkeavat kohta pikkuruisiksi hiirenkorviksi. Tärkeintä on kuitenkin valo, olkoonkin vaikka pilviverhon vaimentamaa. Hetkittäin ne pilvetkin antavat periksi ja antavat auringon paistaa. Siitä se kevät alkaa.   


Arkistosta kaivetuissa kuvissa valo läsnä tavalla tai toisella. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti