tiistai 30. tammikuuta 2018

Muratin mustat marjat

Valkoisia...

Juuri kun olin ajatellut, että tätä koleaa ja kosteaa talvea riittää vielä piiiitkien kuukausien ajan, saimme iloksemme yllätyskevään. Aurinko on paistanut pari päivää jopa kuumasti, pikkulinnut laulavat, puissa silmut pullistelevat, jopa pihapiirin rupikonnilla on kevättä rinnassa, kun ne ryömivät öisin pitkin muurinpieltä yksi toisen reppuselässä.

Sinisiä...
Voisin olla ulkona vaihtamassa ruukkukasveille uusia multia tai raivaamassa hedelmätarhaa varsin rehevästä rikkaruohokasvustosta. Voisin kävellä meren rannalla tai kylän kujilla kamera kourassa. Voisin istua piharakennuksen vintille vievillä portailla rapsuttamassa koiria ja neulomassa, mutta  en tee sitäkään. Kirjoitan kolmatta kirjaani enkä osaa oikein irrottautua mihinkään muuhun.

Periaatteessa sen kanssa ei ole mikään kiire, mutta olen kärsimätön. Haluan päästä pian käsiksi seuraavaan ideaan, joka on ihan jotain muuta kuin dekkari. Ehkä. Siinä kyllä etsitään jotain, joka on kadonnut. Löytyykö se lopulta, siitä en ole vielä varma. Antaa tarinan kuljettaa itseään ja katsotaan mihin se vie.

On tammikuu, kello on viisi ja istun sisällä ikkunat auki aurinkoon. Päivät ovat pidentyneet aimo harppauksen, valo tunkeutuu silmien perukoille ja sieltä ties mihin tumakkeisiin tai johonkin paikkaan missä se voimistuu kuin suurennuslasin läpi energiaksi, joka saa minut melkein pomppimaan. Joka kevät sama juttu. Hiukan valoa ja lämpöä, ja duracellpupu minussa pääsee irti. Tai pääsisi, jollei kirjoittamiseen keskittyminen vähän hillitsisi. Joka aamupäivä teen kyllä jotain muuta normiaskareiden lisäksi. Eilen värjäsin yhden neulomani kaulahuivin, tänään tein chilihilloa, huomenna ties mitä.

Päivän kirjoitusrupeaman päätteeksi käyn koirien kanssa kävelyllä traktoripolulla. Heti kun ne näkevät minun vetävän saappaita jalkaan, ne aloittavat innokkaan ulinan ja tasajalkaa pomppimisen ja keskenään räyhäämisen. Portille on kauhea kiire ja kilpa siitä, kumpi pääsee ensimmäisenä pujahtamaan ulos. Ne viilettävät pitkin polkua tai peltoa kuin torpedot, korvat lepattaen ja riemun virne naamoillaan. Gaia käy ruohon sekaan makaamaan ja väijymään, vain sen päälaki näkyy. Batatinha juoksee sitä kohti, Gaia nousee ylös ja yrittää torpata Batatinhan, joka hyppää sen yli ketterällä loikalla. Kutsun niitä, ja kunhan karkeloiltaan kerkeävät, ne tulevat luo ja näyttävät niin onnellisilta.

Violetteja...

Traktoripolku on roihahtanut kukkimaan talven pienin kukin. Sinisiä, valkoisia, violetteja, keltaisia – kaikki minulle yhtä nimettömiä ja yhtä kauniita. Muratin (luulisin) mustat marjat kypsyvät, kesällä muuria pitkin kulkevat köynnökset kukkivat mehiläisparven ahkeroidessa niiden kimpussa. Kurkistelen pientareen pikkuruisia kukkia ja poimin mukaani minikokoisen kimpun, pistän sen kotona Iittalan Kivi-lyhtyyn, sillä se on niille juuri sopivan kokoinen maljakko.

Kotiin palatessa poimin hedelmätarhalta mukaan pari appelsiinia, joista seuraavana aamuna puristan mehua. Appelsiinipuu valmistautuu jo ensi talven satoon, se kukkii, ja kukkien tuoksu leviää ilmaan kuin parfyymi. Lyhtykirsikoissa on pitkät oksat täynnään pienen hedelmän sisältäviä lyhtyjä. Ne kypsyvät hiljalleen pitkin talvea ja kesää. Keitän niistäkin hilloa, purkillinen kerrallaan, seuraksi kermaiselle juustolle.  

Keltaisia...
Pihalla pellavat aloittelevat kukintaa pienin kukin. Ne viivähtävät ilonamme vain muutaman tunnin, sitten terälehdet varisevat maahan  sinisenä sateena. Huomenna avautuu uusia kukkia, tämänpäiväistä enemmän. Loppukesästä itse itsensä kylväneet kosmoskukat ovat kituutelleet sinnikkäästi läpi talven, silti vain muutaman sentin pituisissa kasveissa on niissäkin pienet kukat. Kesällä, jos vettä riittää, ne voivat kasvaa yli metrisiksi pensaiksi. Lievässä talvihorroksessa uinunut puutarha heräilee, ja kasvit venyttelevät siroja varsiaan kohti aurinkoa.

Joskus harmaina päivinä ottaa kaikki päähän. Mikään ei suju kuten toivoisi, teksti kangertelee, käsityöt eivät innosta, pienet sotkut keittiössä ja muuallakin huutavat putsaajaa, on kylmää ja kosteaa ja ankeaa, koirat levittelevät kuraisia tassunjälkiä joka paikkaan ja tuuletuksenkin puutteen huomaa.

Sitten tulee tällainen päivä kuin tänään. Se paistaa joka risukasaan. Antaa uskoa tulevaan ja Duracellpupuun taas virtaa. Talven selkää on taivuteltu, jos ei ihan vielä taitettu, ja kevättä kohti kuljetaan.

Kahden viikon päästä olen päässyt matkalaukkuni kera – toivottavasti – perille Helsinkiin. Toisen dekkarini Kuolet vain kahdesti  julkkarit pidetään lauantaina 17. helmikuuta klo 14.00 Rikhardinkadun kirjastossa Helsingissä (lukusali 3. kerros). Tervetuloa!


Tänään otin kameran mukaan kävelylle. 

Ja muratin mustat marjat.

torstai 11. tammikuuta 2018

Kielipuolesta höpöttäjäksi

Eräs ystävä kysyi minulta vinkkejä portugalin kielen opiskeluun ennen kuin hän jatkaa kansalaisopiston kurssilla. Hän halusi tietää mihin kannattaisi keskittyä ensi alkuun, sanastoon, kirjoittamiseen, luetun vai puhutun ymmärtämiseen. On tietenkin yksilöllistä miten kukakin oppii uutta kieltä, mutta tässä koottuna omia konstejani, joilla pääsin kieliopintojen alkuun. 

Aloin opiskella portugalia tilanteessa, jossa olin päättänyt lähteä Portugaliin vuoden vuorotteluvapaalle kuuden kuukauden kuluttua. Aikaa oli siis rajoitetusti. Ilmoittauduin Helsingin Aikuisopiston alkeiskurssille, jossa erinomainen professora Maria antoi hyvät eväät portugalin alkeisiin vaativan Lusomania-kirjan ja oheismateriaalin avulla. Vapaa-aikana opiskelin omin päin: etsin netistä lyhyitä artikkeleita, luin niitä vaikken ymmärtänyt puoliakaan, mutta aina sanan sieltä ja toisen täältä pystyi päättelemään. Merkkasin nämä sanat, katsoin joitakin sanoja sanakirjasta ja luin tekstiä uudestaan, kunnes se pikkuhiljaa alkoi avautua. Kolmessa kuukaudessa opin ymmärtämään luettua tekstiä. Espanjan, ranskan ja englannin opinnot taustalla tietysti auttoivat osaltaan sanojen päättelemisessä.

Yritin etsiä netistä myös uutisartikkeleita tai vastaavia, joissa puhuttaisiin selkeästi. Ainoa mitä kohtuuhelposti löytyi oli jalkapallopelien jälkikommentointia ja reiki-selostuksia. Puhutun kuunteleminen jäi siis vähiin. Pitkään ihmettelin sitäkin miksi eräskin kommentoija jatkuvasti hoki ”poish, poish”. Sittemmin opin, että pois on sellainen pikkuinen täytesana. Niin kuin niin. Se on hyvä vastaus silloin kun ei tiedä mitä muuta sanoisi. Käytän sitä paljon.

Sanaston kartuttaminen heti alkuunsa on tärkeää. Kielen käyttämiseen nimittäin tarvitaan sanoja, muuten joutuu huitomaan käsillä tai olemaan mykkänä. Keräsin nettiartikkeleista niitä sanoja, jotka olin päätellyt asiayhteyden kautta ja jotka tuntuivat suht hyödyllisiltä. Leikkasin läjän pieniä paperilappuja, joiden toiselle puolelle kirjoitin sanan portugaliksi ja toiselle suomeksi. Kävin lappupinkkaa läpi pyöräillessäni kuntopyörällä, syödessäni ja telkkua katsellessani. Tuijotin portugalinkielistä sanaa ja yritin muistaa suomenkileisen vastineen. Jollen muistanut, lunttasin lapun toiselta puolelta. Kun joku sana tuntui tarttuneen mieleen, pistin ko. lapun sivuun. Viikon kuluttua kaivoin laput esiin ja kertasin. Se oli ihan puhdasta pänttäämistä, mutta eipä ne sanat itsestään päähän jää. Tällä tavalla kartuttamani sanasto oli tosin hiukan vinksahtanut, tiesin aika vaikeitakin sanoja, mutta perussanastossa oli säälittäviä aukkoja. Päätavoite oli kuitenkin saavutettu: pääsin sisälle kielen ja sanojen rakenteisiin, jolloin uusien sanojen omaksuminen helpottui.

Sanojen tai lauseiden kirjoittaminen ihan perinteisesti käsin kynällä paperille auttaa niiden painamisessa mieleen. Kannattaa siis kokeilla niinkin vanhanaikaista menetelmää kännykkäappsien sijaan/lisäksi. Se auttaa myös perusverbien taivutusmuotojen opettelussa. Eu sou, tu és, ele/ela é, nós somos, vocês são, eles são... Minä olen jne. Olla-verbin kanssa onkin välillä hilpeää; niitä on kaksi, ser ja estar, erilaisiin käyttötarkoituksiin. Eu estou, tu estás, ele/ela está, nós estamos, vocês estão, eles/elas estão... Minä olen jne.  

Verbien aikamuodoista olen joskus jo aiemmin todennut, etten mene niihin sen syvemmälle täällä blogissa. Se on aivan oma, kummallinen maailmansa, kuin salaseura, jonka jäseneksi ei koskaan voi päästä.

Portugalin kielessä vaikeinta on puhutun ymmärtäminen lähinnä nasaaliäänteiden ja suljettujen ja avointen vokaalien vuoksi. Niin ja erilaisten suhuäänteiden vuoksi. Samasta syystä portugalilaisten on vaikea saada selvää kieltä opettelevan puheesta. Ässät menevät riemukkaasti sekaisin. Esimerkiksi Fajozes-nimisen kylän nimessä on kolme erilaista suhuäännettä. Onneksi en asu siellä vaan Giãossa, jossa on vain yksi suhu- ja yksi nasaaliäänne. Jopa bussikuski ymmärtää kun kerron minne haluan matkustaa. Puheen ymmärtämiseen ja omaan ääntämiseen en keksi muuta konstia kuin kuunnella tarkkaan ja yrittää toistaa. Uutislähetyksistä tai saippuasarjoista on hyvä aloittaa, ja tietenkin käytännön arkielämästä. 

Ääntämykseen vaikuttaa myös sanojen painotus – jos painottaa väärää tavua, ei sanaa välttämättä ymmärretä. Otetaan esimerkiksi kopiota tarkoittava sana cópia. Yleensä paino on toiseksi viimeisellä tavulla, jolloin em. sana lausuttaisiin [kopiia]. O-kirjaimen päällä on kuitenkin painotuksen merkiksi hipsu, jonka nimeä en nyt muista, ja sana lausutaan [koopia]. Ne hipsut kirjainten päällä eivät siis ole pelkkiä koristeita, ja kieltä opettelevaa ne ohjaavat painotuksissa oikeaan suuntaan. 

Portugalin sanojen suvut, maskuliini ja feminiini, ovat myös suomalaiselle hiukan outoja. Pääsääntöisesti o:lla päättyvät sanat ovat maskuliineja ja a:lla feminiinejä, mutta poikkeuksia on kuten myös sanoja, jotka päättyvät johonkin muuhun kirjaimeen. Substantiivin yhteydessä oleva adjektiivi taipuu pääsanansa suvun mukaisesti, esimerkiksi um carro preto, musta auto. Suvut on vain opeteltava tai tehtävä kuten minä teen; jos en juuri sillä hetkellä muista sanan sukua, mumisen viimeisen kirjaimen. Täydestä menee. Mumisevat täällä kaikki muutkin.

Sitten kun alkoi olla hiukan sanastoa hallussa ja olin paikan päällä Portugalissa, oli aika alkaa käyttää kieltä. Kaupoissa, kahviloissa, juna-asemalla, tietä kysymällä, netissä chattailemalla jne. Pienin askelin ja tuppisuuni avaten aina kun oli pienikin tilaisuus. Höpötin (ja höpötän yhä) ventovieraiden kanssa. Ei kukaan pahastu siitä, päinvastoin. Päätin, että puhun vaikken lausetta aloittaessani ole varma tiedänkö kaikkia tarpeellisia sanoja. Opettelin selittämään. Samoin aloin pyytämään selittämään kun vastaan tuli sana, jota en ymmärtänyt. Se on vieläkin arkipäivää. Sanavarastoni on yhä nolon suppea, kehitys on tyssähtänyt. Taidanpa taas leikellä nipun paperilappuja...

Kuvissa kännynäpsyjä kaksikielisistä koirista. Ymmärtävät sekä portugalia että suomea, mutta vain silloin kun se niille sopii. Ne eivät "ymmärrä" esimerkiksi komentoa "Pois sieltä pellolta!". 


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Uutuusdekkari Kuolet vain kahdesti ilmestynyt!

Porton kaduille sijoittuva rikosromaani ihmisten välisistä valtasuhteista, kaupunkimiljöön erikoisuuksista ja menneisyyden tummista sävyistä. Portugalissa asuvan kirjailijan terävät havainnot paikallisesta elämänmenosta taustoittavat monisäikeisen rikostutkinnan ilmeikkäitä henkilöhahmoja. 

Erakkona elävä nainen tuijottaa päivästä toiseen siniharmaata siltaa kunnes hänen silmänsä sulkeutuvat lopullisesti. Paikalle kutsuttu rikosetsivä Rui Santos huomaa pian, että kyseessä on varsin poikkeuksellinen tapahtumakulku. Rikospaikan sijoittuminen ränsistyneeseen vuokrataloon Porton paraatipaikalle, Ribeiran rantakadulle, johdattaa tutkijat muun muassa suomalaistaustaisen kiinteistönvälittäjän perään.

Sormenjäljet tuovat pian epäillyn kuin tarjottimella, mutta onko tämä sittenkään syyllistynyt surmaan? Tutkimusten edetessä Rui Santos ymmärtää, että murhalle voi olla muitakin motiiveja kuin raha tai rakkaus.

Kuolet vain kahdesti on porvoolaislähtöisen, tätä nykyä maatilalla Portugalissa asuvan Anu Patrakan toinen rikosromaani. Entisessä elämässään hän paimensi yritysjohtajia, nykyään katraaseen kuuluu portugalilaisen perheen lisäksi nautakarjaa, onnellisia kanoja sekä kaksi pöhköä ja huomionkipeää koiraa. 

Portviinistä ja pyöräilystä pitävä rikosetsivä Rui Santos tuli lukijoille ensimmäisen kerran tutuksi Patrakan esikoisteoksessa Huomenna sinä kuolet (Myllylahti 2017).

Tilaa kirja Myllylahdelta tai kysy kirjakaupoista tai kirjastosta! 


***************

Viimeinen konvehti. Nainen otti sen rasiasta, piteli etusormen ja peukalon välissä, tarkasteli sitä kunnes suklaa alkoi sulaa sormiin tahmaten ne. Avasi suun ja laittoi konvehdin kielelle, nuoli sormet. Maussa oli jotain katkeransuloista. Kitkeränmakeaa. Happamenimelää. Juuri sellaista kuin elämä oli ollut. Enemmän katkeraa kuin suloista. Paljon enemmän.

Hän viskasi tyhjän laatikon olkapäänsä yli lattialle vaivautumatta miettimään, että joku sen joutuisi korjaamaan pois; kumartumaan yltääkseen maassa lojuvaan rasiaan, tarttumaan siihen ja kuljettamaan sen roskakoriin. Hän ei koskaan vaivautunut miettimään moisia mitättömiä asioita. Kaikki tapahtui silti, kaikesta huolehdittiin ilman että hänen tarvitsi pyytää tai käskeä tai kehottaa tai edes pikkurilliään koukistaa. Hän oli ahkerien pikkukuhnureiden palvoma mehiläiskuningatar pesässään, hallitsija omassa pienessä valtakunnassaan. Se oli hänen itse itselleen ottamansa etuoikeus, ja ainakin se kuului hänelle, jos ei mikään muu.

Ensin lumpsui vasen silmä, sitten oikea. Aurinko lämmitti jalkoja, ja naista unetti. Silmät painuivat kiinni ja pää nyökähti kuin rukouksessa. Kuorsausta ei kuulunut, sillä tällä kertaa nainen ei nukkunut.

***

Rui Santos oli eläessään nähnyt varsin monta huumeidenkäyttäjää,eikä hän olisi välittänyt kartuttaa sitä kokoelmaa enää yhtään. Hänen edessään seisoi nyt kuitenkin yksi lisää. Mikä ihme sai ihmiset mössäämään aivonsa ja pilaamaan elämänsä terveydelle ja jopa hengelle vaarallisilla aineilla? Itse hän suorastaan ylpeili sillä, ettei ollut koskaan edes kokeillut huumeita – tosiasia, joka usein kaveriporukoissa herätti suoranaista hilpeyttä, ja kerran toisensa jälkeen hän oli saanut perustella valintaansa: ei kiinnosta. 

Rikosetsivä tiedusteli edessään huojuvan miehen liikkeitä viimeisten kahden päivän ajalta. Mies kertoi kuluneella, rispaantuneella äänellä olleensa kotona. Hän ei voinut hyvin. 

Se oli päivänselvää.

***

Silti toisinaan ajatus Jumalan vallan käyttämisestä tuntui kutkuttavalta. Se, että saisi päättää kuka lähtee ja milloin ja millä tavalla. Että voisi olla kuin pyöveli, joka kytkee sähköt tuoliin, laittaa tappavan ruiskeen suoneen, avaa luukun hirttosilmukkaan ripustetun alta. Että saisi seurata, miten henki haihtuu, hajoaa atomia pienemmiksi osiksi, aineettomaksi olomuodoksi, miten sydän pysähtyy ja veri jämähtää suoniin, miten ruumis jäähtyy ja kangistuu, väri katoaa kasvoilta ja huulilta ja silmät painuvat kuoppiinsa. Se, että se kaikki olisi hänen vallassaan, hänen käsiensä varassa, tuntui niin houkuttelevalta ja koukuttavalta, että hänen oli pidätettävä hetki hengitystään. 

Hän ymmärsi pelottavan hyvin heitä, jotka nauttivat toisen hengen ottamisesta.

Se ei ollut syvää pahuutta. Se oli vallanhimoa. Kielletty hedelmä, jota teki mieli puraista ihan vain saadakseen tietää, miltä se maistuu. Hyvä ihminen tietää missä menee raja, jota ei sovi ylittää. Niin tietää pahakin, mutta ylittää sen siitä huolimatta. Paha ei piittaa. Hyvä hätkähtää ja häpeää omaa himoaan.

***

Ilmassa tuntui padassa muhivan lihan tuoksu. Siihen sekoittui mausteisia aromeja, ehkä kuminaa, ripaus neilikkaa, laakerinlehteä, aivan varmasti sipulia. Risto Reisin Vera-vaimo nosti emaloidun padan kantta ja nuuhkaisi – mmmm, tästä tulisi hyvää. Hän oli ruskistanut sian ihrassa porsaanlapakuutioita ja sipulia, heittänyt sekaan mausteet ja reippaan puoleisen lorauksen valkoviiniä sekä kuorittuja, kuutioituja perunoita. Lopuksi hän silppuaisi päälle tuoretta salsaa, sileälehtipersiljaa. Rojões oli Riston lempiruokaa mitä kotiruokiin tuli, jollei otettu huomioon Martta-äidin makaronilaatikkoa. Sitä he olivat aina ennen käyneet kerran kuussa syömässä Riston vanhempien luona Gondomarissa. Nyt sairasteleva anoppi ei enää laitellut ruokia, vaan appiukko huolehti siitä kuten muistakin kotitöistä.

Veran mielestä jauhelihan paistaminen ja sekoittaminen keitetyn makaronin joukkoon sekä vielä munien ja maidon vatkaaminen ja siten saadun kastikkeen lisääminen jauhaliha-makaroniseokseen ennen paistamista uunissa oli turhan monimutkaista, työlästä ja aikaa vievää. Tiskiä syntyi hirveä vuori, ja ruoka oli monotonista ja väritöntä mössöä. Appivanhemmilla oli sentään omia kanoja, joiden munista ruoka sai kauniin kellertävän sävyn, mutta muutoin makaronilaatikko ei tarjonnut Veralle mitään syömään houkuttelevaa silmänruokaa. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun Risto roiskutteli annoksensa päälle verenpunaista ketsuppia runsain määrin.


(Tekstinäytteitä sieltä täältä)